Luettua

Luin viikonloppuna J.S.Meresmaan Mifongin perinnön ja täytyy sanoa, että yllätyin positiivisesti. Se kotimainen fantasia, mitä olen lukenut (nuorten tai aikuisten) on kärsinyt aina samasta vaivasta: ohuudesta. Se tulee ilmi sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti. Usein jään kaipaamaan sitä, että fantasiamaailmasta kerrottaisiin vähän enemmän. Usein kotimainen fantasia jättää maailmansa minun makuuni liian ohueksi - niin kuin ei olisi viitsitty rakentaa kokonaista, uskottavaa maailmaa. Ja sitten kun sitä ei ole jaksettu rakentaa, niin lopputulos ei ole yleensä hyvä (siis minun mielestäni). Tykkään fantasiasta, joka on rikasta. Kirja saa olla paksu, oikea tiiliskivi, jos se on perusteltu sillä, että on kuvattu kirjan maailmaa niin hyvin ja perusteellisesti, että se on elävä. Sellaiset fantasiakirjat ärsyttävät, joissa on juoni, mutta se onkin sitten kaikki. Mifongin perintöä lukiessa oli kuitenkin sellainen olo, että J.S.Meresmaa tietää luomastaan maailmasta enemmän kuin kertoo kirjan sivuilla, ja se tekee tarinasta uskottavan, maailmasta kokonaisen ja auttaa lukijaa sukeltamaan tarinaan. Ja kuten sanoin, tämä on jossain määrin epäsuomalaista, harmi vain. En tietysti ole mikään kotimaisen fantasian supertuntija, mutta näin niinkuin oman kokemuksen perusteella.

En kylläkään olisi pannut pahakseni sitä, että kirjassa olisi kerrottu vielä lisää sen maailmasta: yhteiskuntarakenteesta, luonnosta jne, mutta tämä on toive, ei valitus! Lisäksi minua miellytti se, ettei kaikkea oltu kuitenkaan selitetty (esim. eläimiä tai kasveja tms), vaan iso osa asioista oli annettu lukijalle itsestäänselvyyksinä. Se on minusta ensimmäinen edellytys hyvälle fantasialle; en halua lukea oudon eläinlajin kohdalla siitä, kuinka "se oli vähän elefantin näköinen, mutta kärsän tilalla oli angry birds -tyylinen nokka ja takajalat olivat paljon lyhyemmät kuin etujalat ja rakenne muistutti Toyota Priusta", sillä ilmiöiden vertailu meidän maailmamme ilmiöihin osoittaa sen, että kertoja on ulkopuolinen kertomastaan maailmasta ja siinä kohtaa minulta katoaa mielenkiinto. Mutta tätä ongelmaa Mifongin perinnössä ei siis ollut.

Äksöniä kirjassa riitti, välillä jopa kaksin käsin: olisin jaksanut lukea jossain kohtaa rauhallisempaakin kuvailua, vaikka se olisikin vaatinut muutaman sivun tai kokonaisen luvun mittaista taukoa toimintaan. Lopun tapahtumat olivat myös hiukan äkillisiä, mutta en anna siitäkään isoa miinusta. Jään sen sijaan odottelemaan seuraavaa Mifonkia - etenkin kun (nyt tulee spoilausta, varokaa!) haluan, että pääpari pääsee vähän läheisempään kontaktiin keskenään. Toivottavasti pääsee, sillä jos yhdessäololle tulee koko ajan jotain esteitä, niin minua voi alkaa turhauttaa ;). Jään odottamaan.

Mitäs muuta olen tehnyt kuin lukenut Mifongin perinnön? Käynyt uimassa Saimaassa (kyllä, oli ihan järjettömän kylmää), saunonut, saunonut ja saunonut, syönyt, sukuloinut, laittanut ruokaa ja ostanut uudet sukset. Ei hullumpi viikonloppu. Se on kyllä pieni ongelma, että olen herännyt tänään varttia yli kuusi, ja ikävä kyllä se ei sovi ruumiinrakenteelleni, joten tänään on varmaan aikainen nukkumaanmeno edessä. Ei se toisaalta haittaa: voin lukea sängyssä Salla Simukan Toisaallaa. Ja huomenna menen töiden jälkeen kahvilaan kirjoittamaan raakatekstiä. Ihana ajatus. Ihan ihana lupaus. Tuskin maltan odottaa.