Kuuma

Luen J.S.Meresmaan Mifongin aikaa, jonka hain tänään kirjastosta, olen kuuma ja nihkeä ja kaivoin pitkästä pitkästä aikaa ratsastushousut ja -kypärän esille. Kypärää kokeilin päähän ("kylläpäs pääni on lihonut", kommentoin itselleni ääneen), mutta housuja en. Pidetään jännitysmomentti huomiselle; meneekö nappi kiinni vai ei. Huomenna olisi tarkoitus kahlata ukkosen läpi pienen pörröharjaisen selässä. Vähän on sellainen olo, nyt kun kaivoin varusteet esiin, että miten ihmeessä olen pärjännyt näin pitkään ilman.

Päivä ja ilta ovat olleet kuumia ja kosteita. Haluaisin kirjoittaa uutta projektia, jolle haluaisin tänne blogiin jonkun muun nimen kuin "uusi projekti", joka kuulostaa ei-miltään, mutta olen kuumuudesta niin tahmea ja löysä ja haluton, etten jaksa muuta kuin haluta, mutta käsi ei nouse tekemään mitään.

Olen puhunut kirjoittamisesta ja huomannut taas, etten puhu uudesta projektista vieläkään. Kanssakirjoittajille kerroin kyllä, että romaanikässäriä yritetään, ja että kirjoitettu on koko alkuvuosi, mutta kun joku kysyi, että "mistä aiheesta?" niin kohautin vain olkiani ja pyöritin päätäni ja sanoin, etten voi puhua siitä vielä. En voi enkä halua. Niin kauan kuin en puhu siitä muille, teksti on vain minun omani, eikä minun tarvitse alkaa miettiä tähän hetkeen epärelevantteja kysymyksiä, kuten "onko se tarpeeksi hyvä?" (tätä mietin kyllä joka tapauksessa) tai "onko se liian tylsä?", "kuulostaako se ihan lapselliselta?" ja niin edelleen. Epävarmuus on niin lähellä, ettei minulla ole mitään tarvetta houkutella sitä vielä lähemmäs.

Kirjoituskahvilani on kesäaukioloajoissa. Minä olen vielä töissä. Se tarkoittaa, että me kaksi emme kohtaa hetkeen. Missä minä nyt kirjoitan? Vai kirjoitanko minä? Jos sää jatkuu tällaisena, voi olla vähän heikkoa. Ja onhan tämä ihanaa, tämä sää siis. Että ilma on kuin lehmän hönkä, eikä takki ole muuta kuin sana, joka riippuu henkarilla eteisen vaatekaapin suljetun oven takana.