Vieroitusoireita

Syyskuisen kirjoitusvapaan jälkeen olen nyt ollut töissä puolitoista viikkoa. Tarkalleen seitsemän päivää. Välissä olevana viikonloppuna en ehtinyt kirjoittaa, mutta aloitin Volvon rakenteen miettimisen. Joka tapauksessa: puolitoista viikkoa kirjoittamatta. Sen jälkeen, kun olen neljän viikon ajan käyttänyt suurimman osan valveillaoloajastani siihen, että kirjoitan tai mietin kirjoittamista. Ja nyt arki. Huh. Vieroitusoireita kirjoittamisesta. Pahoja sellaisia.

Tänään meni kuppi siinä mielessä nurin, että kun tulin työmatkalta ja olin kotona, kello oli 17.33. Juoksin eteisestä kengät jalassa ja takki päällä sieppaamaan kirjoitusvihkoni ja ampaisin kirjoituskahvilaan. Oli vain kertakaikkiaan sellainen olo, että edes yksi sivu, edes yksi sivu, edes yksi sivu ennen kuin kirjoituskahvila menee kiinni (siihen oli 22 minuuttia aikaa siinä vaiheessa kun rynnistin kahvilaan). Yksi sivu siitä sitten tulikin, sillä olin kiireessä ottanut väärän, jo täyden kirjoitusvihon mukaan. Viimeisen lehden toinen puoli oli täyttämättä ja siihen sitten riipustelin jotain. Ja kun se sivu loppui, keskityin vain istumaan, juomaan teetä ja juttelemaan henkilökunnan kanssa. Sitten minulla olikin hymyssä pitelemistä, kun kävi ilmi, että kirjoituskahvilan henkilökunta pitää toisensa hyvin informoituina asiakkaista: tänään vuorossa ollut tyyppi kertoi, että kahvilan omistaja (joka kysyi minulta syyskuussa, että mitä minä oikein aina kirjoitan siellä, ja minä sitten kerroin) oli kertonut hänelle, että kirjallista tuotosta on syntymässä :). Täydensin sitten tämänpäiväisen henkilökunnan tietoja ja juteltiin muutenkin. Ja oli jotenkin aivan ihanaa kuulla, että henkilökunta jakaa hankitut tiedot keskenään - nimittäin siksi, että niin minäkin tekisin, jos olisin siellä töissä! Jotenkin niin älyttömän symppistä :)! Ja vaikka en halua, että yksikään työkaveri tietää, mitä puuhailen vapaa-ajallani, niin minulle ei ole mikään ongelma keskustella kirjoittamisestani kirjoituskahvilan henkilökunnan kanssa. Ihminen on outo, eikö?

Joten, vaikka en sitten saanut kirjoitettua tosiaan kuin puutaheinää yhden onnettoman sivun verran, niin oli tosi kiva lepohetki kirjoituskahvilassa. Hyvää teetä, loistokas ympäristö ja juttuseuraa. Sielu lepäsi.

Sielun lepäämisestä aiheutuikin sitten ongelma huomiselle: pitää tehdä valinta fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin väliltä - tai jotain sinnepäin. Siis että menenkö suoraan töiden jälkeen liikkumaan vai kirjoituskahvilaan kirjoittamaan (ja myöhemmin illalla kävelylenkille). Se ei onnistu, että ensin liikkumaan ja sitten kirjoittamaan, koska kirjoituskahvila menee kiinni, enkä ehdi tuossa järjestyksessä. Joten voittaako fysiikka vai henki? Kun haluaisin molemmat... tietenkin. Ja olen sen verran realisti, että tiedän, että jos käyn ensin liikkumassa ja sitten tulen kotiin ja syön ja niin edelleen, niin olen sen verran naatti, että on aika epätodennäköistä, että saisin kirjoitettua kotona enää mitään.

Aika vahvasti tuntuu, että kirjoituskahvila voittaa huomenna. Vieroitusoireet ovat olleet sen verran pahoja ja kun nyt sain pienen maistiaisen kirjoituskahvilan hyväätekevästä tunnelmasta, niin on aika vaikea kieltäytyä siitä.