Tiedättekö sen tunteen, kun on hetkeä aikaisemmin lopettanut kirjoittamisen ja tekee jotain ihan muuta, tiskaa tai viikkaa pyykkiä tai katsoo telkkaria tai mitä nyt kukin tekee, ja samassa tajuaa sen, kuinka se juuri kirjoitettu teksti täydentää aiemmin kirjoitettua ja kuinka se täyttää kuviota ja osuu teemaan ja tukee sitä? Kun yhtäkkiä se kirjoitettu pätkä vaikuttaa siltä, niin kuin olisi koko ajan tiennyt, mitä on tekemässä, vaikka oikeasti siitä ei ole ollut tietoista aavistustakaan. Se on hämmentävä ja kirkas tunne, joka saa kaiken tuntumaan kevyemmältä, käsikirjoituksen keskeneräisyyden pienemmältä ongelmalta ja optimismin realismilta. Niinä hetkinä sitä miettii, onko kyse sattumasta vai onko sattumaa olemassakaan, jos yksi ja sama ihminen kirjoittaa yhtä ja samaa kässäriä. Että vaikka tietoisuus ei myönnä mitään, niin jossain alitajunnassa on todellakin jokin osio, joka työskentelee koko ajan ja ohjaa nuolta kohti omenaa tai toimii äänettömänä navigaattorina.
Se ei ole ylivoimaisuutta uhkuva tunne, vaan ennemminkin lämmin, hehkuva kynttilänliekki, tai joskus jopa pienen pieni rovio, joka valaisee sen, mikä oli aikaisemmin pimeässä ja näyttää, että sille on mahdollista piirtää reunat. Luottamusta siitä, että on mahdollista kirjoittaa lisää ja ajautua taas oikeaan suuntaan. Tiedättekö sen tunteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti