Ajattelin kirjoittamista, kun silitin vaatteita. Ajattelin sitä, kuinka viime viikolla puhuin kirjoittamisesta ja sitä, miltä sen jälkeen tuntui. Ajattelin kirjoittamista. En ajatellut sitä tekstinä vaan tekona ja kirkkaana säkenenä pimeän keskellä. Sellaisena, joka kantaa ja pitelee ja on lähellä. Sellaisena, jota on ikävä.
Viikonloppu meni muissa maisemissa. Kävin uimassa järvessä. En kirjoittanut tai ajatellut kirjoittamista. Nyt olen kotona ja toivon, että olisi vielä päivä tai kaksi, toinen viikonloppu, tai ei edes viikonloppu, olisi päivä tai kaksi ja minä voisin katsoa sitä, joka säkenöi pimeän keskellä. Voisin katsoa sitä niin kauan, että säkenet tarttuvat silmiin ja sittenkin kun katsoo poispäin, näkee pimeässä sen kirkkaan, joka säkenöi ja kannattelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti