Minulla on vapaapäivä. Aamu oli ihana. Istuin aamupäivän kirjoituskahvilassa ja olin tyytyväinen. Sitten kävin syömässä keittoa lounaaksi ja ostamassa aineksia kurpitsakeittoon, jota ajattelin tehdä illalla. Kirjoitin aamupäiväiset raakatekstit (suurimman osan niistä) Volvon kässäriin ja kässäri piteni taas pari sivua. Sain aamupäivällä hyvää settiä aikaan - en ehkä sivumäärällisesti kovin paljon, mutta olin tyytyväinen tekstin tuntuun. Kun kävin kaupassa, ajattelin, että Volvon kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Kun tulin kotiin, mietin sitä, että vaikka tänä vuonna on siviilielämässä tapahtunut paljon ikäviä ja pahoja asioita, on ihan tosi mystistä, etten ole koko vuoden aikana kärsinyt mistään ongelmista tekstin tuottamisen suhteen. Aina kun pyydän, saan. Nimenomaan Volvoa. Äsken ajattelin, että olisi ihanaa, jos kässäri olisi jo siinä vaiheessa, että voisin antaa sen jollekulle luettavaksi ja kommentoitavaksi ja voisin saada siitä palautetta. Johtuu varmaan siitä, etten ole näyttänyt Volvoa vielä kenellekään ja ne palautteet, joita olen tänä vuonna saanut, ovat liittyneet muihin, osin vanhoihinkin teksteihin. Ilmeisesti pintaan alkaa nousta halu peilata Volvoa jonkun toisen silmiin. Ja näiden ajatusten jälkeen mieleen alkaa tällä hetkellä ryömiä ajatus siitä, että en osaa kirjoittaa ja että Volvosta ei tule ikinä mitään tai valmista ja idea on lähtökohtaisesti huono.
Nukuin melkein yhdeksän tuntia viime yönä ja haluaisin päiväunille. En ole ihan varma, kannattaisiko se vai ei. Haluaisin kääriytyä peittoon ja nukahtaa. Haluaisin myös mennä takaisin kirjoituskahvilaan iltapäiväteelle ja istua siellä ja kirjoittaa. Sitä halua hillitsee ikävästi tunne siitä, etten koskaan osaa kirjoittaa mitään kunnollista. Ja se tunne saa miettimään, että uskallanko mennä kirjoituskahvilaan. Entä jos se, että menisin sinne vielä toisen kerran tänään, laukaisisi huonon karman ja kirjoittaminen alkaisi tökkiä. Ja kun minä tarvitsen kirjoittamista. Tarvitsen ihan hirveästi juuri nyt, eikä minulla ole varaa menettää tätä hyvää draivia, joka Volvolla on ollut päällä, vaikka ihan mahdollista on, että se draivi on tuottanut silkkaa silkkoa ja se on kauhean pelottava ajatus.
Volvossa on sata sivua ja sivuhenkilö ei ole suostunut vieläkään kertomaan, että miksi halusi välttämättä Volvoon mukaan ja samalla kun uskon ja tunnen, että Volvo voi tulla hyväksi, tuntuu, että ai kamala, mitä soopaa ja roskaa ja että aivan liian vaatimatonta, aivan liian vaatimatonta. Ja silti Volvon kirjoittaminen on nyt parasta mitä on. Nukkumisen lisäksi. Vähän sekava olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti