Tänään nukuin tunnin liikaa. Olin kai väsynyt eilen, ja herätyskellon viritys meni mönkään. Se, että laittaa kellon soimaan 7.30 ei ole sama kuin puoli seitsemän - tämän havaitsin katkerasti torkutettuani ensin kaksi kertaa ja harottuani puhelimen käteen pohtien, montako minuuttia vielä saisin nukkua. Totesin hyvin äkkiä, että oho, piti olla jo. Miten harvoin sitä herääkään noin totaalisti murto-osasekunnissa...
Töissä heräsin siihen, että aluksi vitsinä esitetyt asiat muuttuvat joskus tosiksi. Yhdistetty ystävä&työkaveri oli lähettänyt meiliä, jossa ilmoitettiin, että minulla on sokkotreffit ensi keskiviikkona klo 18. Apua. Apua-apua.
Kolmas herääminen tapahtui illalla. Ensimmäinen ratsastustunti varmaan neljään viikkoon. Hermostutti etukäteen hiukan. Alkuverryttelyjen jälkeen olo oli voipunut ja kuumeinen ja hengästynyt ja mietin, että mitenhän kykenen lopputunnin. Kykenin. Ihan onnistuneestikin. Innostuneestikin. Voi juku, miten ihanaa on olla taas innostunut ratsastamisesta ja odottaa seuraavaa tuntia. Olin jo huolestunut siitä, että entä jos syksyllä piiloon mennyt motivaatio ei palaa, entä jos ei vaan huvita enää - ja kun halusin, että huvittaisi, halusin haluta ratsastaa. Nyt tiedän, että kyllä haluan ja kyllä huvittaa, ja se tuntuu hyvältä. Samalla tavalla turvalliselta kuin se, että alan pikku hiljaa uskoa siihen, että kirjoittaminen ei jätä minua ja että pystyn kirjoittamaan, vaikka arki pukkaa päälle. Toisin sanoen kirjoittaminen on osa arkea ja se on hyvä.
En kirjoittanut eilen. Tänäänkään ei tule mitään kunnon settiä, mutta jos edes raakatekstiä sivu tai pari? Yritetään. Ensin pitää pakata viikonloppureissua varten, pestä hampaat, tehdä pari merkintää ratsastuspäiväkirjaan ynnä muuta pientä sälää. Heti kymmenen jälkeen pitäisi olla sängyssä, jotta ehdin lukea hetken, ennen kuin yritän keskittyä nukkumiseen - se tänä aamuna varastettu tunnin ylimääräinen uni ei nimittäin tunnu mis-sään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti