Kirjoittelin eilistä novellia lisää, sivun verran. Tuossa uudessa novellissa on ääni, jota kuuntelen mielelläni. Äänessä on rauha ja pitkät, monipolviset lauseet, joilla ei ole kiire mihinkään, syksy ja kostea heinikko ja usko siihen, että syksy ei kestä ikuisesti, niin kuin oikeassa maailmassa nyt. Tarina ei ole vielä valmis, siihen on lisättävä väleihin kaikenlaista, mutta tilkitsemisen aika tulee kyllä. Nyt tarinalla on vähän rajoja, joiden sisälle voin kertoa, mitä oikeasti tapahtuikaan.
Kävin jumpassa. Sitä ennen kokkasin gulassikeittoa, josta tuli muhennosta. En viitsinyt lisätä lientä, koska sitten ruokaa olisi tullut ihan liikaa. Tuon muhennosmäärän pystynkin ehkä syömään ennen kuin se menee huonoksi.
Minulla on hiljainen ja rauhallinen olo. Sitä se teettää, ilta ja kirjoittaminen. Väsyttää. Jumppa oli vähän rankkaa, eniten ehkä siksi, että lihakset eivät halunneet venyä, niitä piti komentaa. Kuukausi aikaa urheilla ennen kuin lihaksia tarvitaan tositoimissa Alpeilla. Onneksi kunto ei tuntunut ihan romahtaneen tauteilun ja joululomailun aikana. Ja huomenna on onneksi lääkäri: jospa lääkäritäti antaa luvan ottaa taas troppia, jolla olo paranee. Erinäisten keuhkotilavuustestien takia troppia ei ole saanut nyt ottaa ja lämpöä on siksi (oma päätelmä) ollut edelleen.
Kunhan pesukone lopettaa, menen sänkyyn lukemaan. Mielelläni, kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti