Mainitsin eilisessä postauksessani kirjoituspiiriblogin. Lykkäsin vielä eilen sinne muiden kauhisteltavaksi Epsilonin. Periaatteessa olen ollut Epsilonin kanssa ihan jees, tosin punakynä viuhui, kun korjausluin sitä. Siinä on kuitenkin ollut elementtejä, joiden toimivuudesta en ole ollut ihan varma. Kun tänään pääsin kotiin ja koneen ääreen, olin saanut pitkiä palautteita muilta tekstiblogilaisilta - hienoa! Sen lisäksi että palautteet olivat pitkiä, ne olivat myös hyviä - kiitos tytöt!
Huominen menee ratsastustunnilla ja perjantaina voi olla työviikon jälkeistä aivokuolemaa, mutta viimeistään lauantaina käyn Epsilonin kimppuun tekstiblogilaisten palautteiden kanssa. On paljon sellaista, mitä voin korjata suorilta käsin (miten en huomannut ko. asioita itse ennen kuin ne osoitettiin minulle?), mutta joitain joutuu pohtimaan enemmän. Suurimapana pohdittavana on Epsilonissa olevien takautumien aikamuoto. Epsilon on kirjoitettu imperfektissä, mutta takaumat ovat preesensissä. Sain palautetta aikamuotoratkaisusta sekä puolesta että vastaan. Perustelujakin olen saanut, mutta oma mielipiteeni ei ole vielä selvillä. Katsotaan, mihin suuntaan kallistun.
Tänään sain muutakin palautetta kirjoittamiseeni liittyen. Nykyään asiateksteihin keskittyvä ystävä, jonka kanssa on vaihdettu joskus menneisyydessä romaanikässäreitä, kommentoi lisäkouluttautumissuunnitelmiani seuraavasti: "sä olet jo tarpeeksi hyvä, et sä mitään lisäoppia tarvitse". Kiitos arviosta :), mutta omasta mielestäni en ole vielä tarpeeksi hyvä. Koen erityisen selkeästi sen, että ikinä en tule olemaan niin hyvä kirjoittaja, ettenkö voisi oppia paremmaksi. Oppimisen ja opiskelun keinot ovat moninaisia ja tällä hetkellä tuntuu tärkeältä saada palautetta, jotta voin oppia siitä. Tärkeältä tuntuu myös pienimuotoinen kirjoittamisen opiskelu siksi, että lyön vetoa, että se juurruttaa minua vielä tukevammin ja syvemmälle siihen maaperään, josta sanoja kasvaa, ja myös lannoittaa maaperää sopivasti.
2 kommenttia:
Toki on hyvä muistaa, että aina voi tulla paremmaksi. Siihen kiroukseen kuuluu vain myös se, ettei koskaan tule valmiiksi.
Myös kehittymättömyydellä voi olla ansionsa. Jos Waltari ei olisi koskaan päästänyt Suurta Illusionia käsistään, ei hänestä olisi tullut mitä tuli, vaikka vanhemmiten ko. teksti kirjailijaa inhottikin.
Joten siis: anna mennä. Luota myös epävarmuuteen (sanoo hän, joka ei osaa itsekään siihen luottaa vaikka haluaisi).
Totta, ee, jos myöntää sen, että aina voi kehittyä, ei koskaan tunne olevansa valmis. No, otan sen riskin ;).
Tekstiblogi on toiminut hienosti jo nyt ja siellä oppii uutta toistenkin teksteistä. Seura on vaan niin kovaa, että oksat pois. Mutta eteenpäin mennään, eikä risuja ja männynkäpyjä edes huomata.
Rooibos
Lähetä kommentti