1
Tämän päivän Hesarissa oli Mervi Kantokorven kirjoittama Minna Cath -juttu. Luin Hesaria tuttuun tapaani ruokalautasen äärellä ja jotenkin tuo Kantokorven kirjoitus kolahti. Minulle ei ole harvinaista liikuttua lukemastani, jos syön samalla (liittyy jotenkin verensokerin heilahteluihin), mutta kyseinen lehtijuttu ei ollut sellaista kamaa, joka tavallisimmin liikuttelee mieltä lautasen äärellä.
Kantokorven kirjoituksessa osui kohdalleen tuo kuva nykyajan naisesta - tytöt vaihtavat seksiä farkkuihin, naiset taistelevat uran ja kodin välillä, suorittaminen on arkea paitsi työssä myös ulkonäköön liittyvissä asioissa ja niin edelleen. Suomi on tasa-arvoistunut sitten Canthin ajoista, mutta kuten Kantokorpi toteaa, jotkut asiat eivät ole muuttuneet: korsetti tai rasvaimu, kapeaa vyötäröä me tavoittelemme yhtä kaikki.
Lukiessani Kantokorven kirjoitusta päässä välähti kuva tulevaisuuden lapsesta, jolle ei kasva mieleen valmista vaatimusta siitä, millainen hänen muka pitäisi olla (kaunis, laiha, huoliteltu, rintava, seksikäs). Mikä hieno kuva! Nuoruuteen kuuluu tietysti se, että omaa ulkonäköä tarkkaillaan, kun vartalo muuttuu, mutta olisipa maailma, jossa ihan tavalliset pienet lapset, pojat ja tytöt, eivät ajattelisi sitä, että heidän pitäisi laihduttaa.
x
Miten voikin väsyttää, miten ei huvita oikein mikään? Antaako periksi ja nukkua hetken, ennen kuin alan tiskata ja sitten korjauslukea Deltaa? Väsyttää ihan tosi paljon liikaa.
2
Tehdessäni äsken ruokaa pohdiskelin taas kirjoittamista. Sen mielekkyyttä ja asennettani, että kävi miten kävi, tämä on katsottava loppuun asti. Mietin sitä, että mitä se minun "loppuun asti":ni tarkoittaa. Sitä, että vielä vanhanakin minä todennäköisesti yritän ja yritän. Eikä mitään ehkä tapahdu.
Mietin sitä, että ehkä minä en vain ole tarpeeksi hyvä. Mitä sitten? On ainakin yritetty, joo. Entä mistä jouduin luopumaan siksi, että jaksoin yrittää? Olivatko ne sen arvoisia asioita? Voinko sanoa vanhana, että elämäni on ollut jotenkin parempaa siksi, että olen jaksanut hakata päätäni seinään?
Kuinka moni vieressäni tai takanani oleva laittaa jossain vaiheessa vitosen silmään ja kaasuttaa ohi? Ja siinä minä sitten seison, katson ohi ajavia, heitä, jotka päättävät julkaista ja julkaisevat. Siinä minä sitten seison, tyhjäkäynnillä, jurraan kakkosella tai kolmosella eteenpäin, en löydä nelos- tai vitosvaihdetta, koska minun autossani niitä ei ole. Jos tilanne on tämä, kuinka tyhmä olen, kun en osaa lopettaa yrittämistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti