Olen lukenut taas muutamana iltana Cameronia (se on jo myöhässä kirjastosta, hyihyi, mutta vasta puolessa) ja ajatellut luovuutta. Sen löytämistä, oman luovuutensa oppimista, kokeilemista. Sitä, miltä se tuntuu. Minun on tehnyt mieli maalata suurelle pinnalle (seinälle?) kirkkailla väreillä. Punaista ja keltaista ainakin. Haluaisin askartelupäivän. Lehtiä, joista leikellä kuvia, liimaa ja värillisiä papereita ja lankoja. Haluan tehdä käsillä ja mieluiten jotain sellaista, jonka saa aikaan nopeasti, sellaista jonka tekemiseen ei tarvita varsinaisesti taitoa, eikä lopputuloksesta tarvitse välittää. Omistankohan vesivärejä?
Eilen kirjoitin listan tehtävistä asioista pystyäkseni palastelemaan ne erillisiksi asioiksi, etteivät ne ole suuri pyörre, joka imaisee minut mukaansa. Olen viivannut joitain asioita jo yli. Alfan viimeistelyn (eilen), Oriveden hakemuksen postittamisen (tänään), jumpan (tänään). Silittäminen on yhä puolittain kesken, joten se saa olla vielä listalla.
Olen ajatellut sitä, että minun pitäisi keskittyä siihen, millainen haluan olla.
Olen ajatellut, että minun pitäisi ajatella luovuutta enemmän. Tyrkkiä sitä enemmän, katsoa, mihin suuntaan se ponnahtaa, kun sitä tönäisee. Jatkan harjoituksia. Tänään olen uskaltanut uskoa hiukan siihen, että kaikki sujuu lopulta hyvin.
2 kommenttia:
Nämä sinun tekstisti ovat niin tuttua ajatuskulkua minullekin!
Olen miettinyt minäkin, että paloittelisin asioille omat lohkonsa. Joskus ajattelin, ettei kirjoittaminen etene pakottamalla tai päättämällä etukäteen hetkeä. Kyllä se etenee. Ainut ongelma minulla on jatkuva herpaantuminen. Nyt minulla on periaatteessa aamupäivä aikaa kirjoittaa. Kuitenkin on sillä lailla epäselvä elämäntilanne vielä hetken aikaa ainakin, etten pysty täysipainoisesti keskittymään vaan haahuilen erilaisten suunnitelmieni kanssa.
Olen kokenut samoin, että paljon on kiinni siitä, miten vahvasti itseensä uskoo. Kauhean vaikeaahan se on, kun kuitenkin sen vahvuuden pitäisi näkyä jollakin tapaa myös siinä, mitä tekee. Minulla on välillä heikkoja kausia, aika useinkin, jolloin olen aikeissa palata ns. normaalivalintoihin. Niihin turvallisiin, varmoihin, yleisesti hyväksyttyihin, joilla maksaa laskut, ostaa hyvääoloa ja yleistä hyväksyntääkin - kun tässä joutuu niin paljon olemaan itse itsensä tukikeppinä, että pelkää keikahtavansa (syksyn loskakeleissä viimeistään). Mutta jos tämä kaikki jäisi pois, niin silloin kuolisi yksi unelma. Nyt yritän etsiä keinoja tasapainoon, konstia tehdä hiukan molempia. Sekin tuntuu aika ajoin siltä kuin joutuisi puhaltamaan näkymättömän näkyväksi.
Luovaa vahvuutta sinne. Mielenkiinnolla luen ajatuksiasi!
Hei Katja! Minusta tuntuu, että yksi tärkeimmistä kirjoittamiseen liittyvistä opeista on viime vuosina ollut juuri tuo mitä sinäkin sanot - että kirjoittaminen etenee nimenomaan pakottamalla, päättämällä etukäteen hetken ja kirjoittamalla vaikka ei "kirjoituttaisi" yhtään. Inspiraatiota on turha jäädä odottelemaan tai sitä saa odottaa maailman tappiin asti...
Kirjoitit Katja hyvin, että tässä joutuu olemaan itse itsensä tukikeppinä. Sitä se juuri on. Harmi vaan, että silloin kun menee huonoiten, on tietenkin vaikeinta tukea itseään kun on itsekin siellä samassa suossa - kuulostaa skitsofreeniseltä, mutta siis. Usko itseen ja itsensä pitäminen pystyssä on vain ihan välttämätöntä. Se, että vaikka ei uskoisikaan itseensä, niin ei anna sen häiritä, jatkaa silti...
Lähetä kommentti