La donna e mobile. Kynttilöiden sytyttäminen, neljä sivua raakatekstiä, telkkarin katselua, pyykin ripustusta, silittämistä. Mieli on ihan erilainen kuin edellisessä postauksessa. Ei nyt riemukas, mutta tuntuu siltä kuin jaksaisin katsoa taas vähän matkaa eteenpäin.
Silittäessä mietiskelin raakatekstiharjoitusta, jota kirjoitin päivällä ja jatkoin nyt illalla. Kirjoittaminen ei ollut helppoa, ei varsinkaan päivällä. Tuntui pahalta. Silittäessä pohdin sitä pahalta tuntumista. Aihe oli hankala, kontrollifriikki sisälläni pisti vastaan. Totesin silitysraudan höyryn ääressä, että ilmeisesti tuo harjoitus pitää kirjoittaa loppuun asti. Tai uudestaan, aivan sama. Niin monta kertaa tai niin tarkasti, että kontrollifriikki ei estä, että annan vain mennä välittämättä epämiellyttävästä tunteesta. Epämukavuusalueen yli. Jos joku aihe tuntuu vaikealta, nimenomaan siitä on kirjoitettava. Eikä vaikea aihe ole välttämättä mikään suuri, se voi olla pieni juttu, jonka kohdalla sensuuri, itsesuojeluvaisto tai joku muu alkukantainen tunne pistää vastaan. Haluan kirjoittaa rajan yli ja katsoa, minkälaisia sanoja minusta löytyy, kun esteet on kuorittu päältä pois.
Paidankaulusten, hihansuiden ja miehustojen höyrytessä silityslaudalla harrastin myös hiukan yhtä lempipuuhaani eli henkistä runkkausta - suokaa anteeksi karkea ilmaisuni. Joskus tuntuu vaaralliselta kuvitella ne tilanteet, kun kaikki menee nappiin ja tavoitteista tulee totta. Vaaralliselta siksi, että toteutuuko koskaan se, josta olet fantasioinut? Tuo henkisesti erittäin tyydyttävä ajatusleikki voi johtaa harhapoluille, mutta joinain hetkinä se myös onnistuu buustaamaan sopivasti ja luomaan uskoa omaan itseen. Eikö optimismi, vaikka katteetonkin, ole parempi tapa päättää ilta viikon alussa, kuin pessimismi? Tarkoitushan kuitenkin on jaksaa taas hiukan arkea, jotta voi siinä lomassa keskittyä oikeaan arkeen.
Hyvää yötä ja arkea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti