Makasin kaksi tuntia puistossa lukemassa Aino Kallasta. Kallaksen sanojen rytmi jää päähän, sanat yrittävät ulos puheesta. Nyt istun kaihtimien takana, kotona on järisyttävän kuuma, tuuletin liikuttaa ilmaa edestakaisin. Ikkunaverhot liikahtelevat. Nyt on tullut lopullisesti kesä: tuuletin, kotimekko, yöt pelkän pussilakanan alla.
Viime yönä luin Le Guinin Sanan mahdin loppuun. Se teki hyvää - jotain tuollaista minä kaipasinkin: nopeaa luettavaa, johon voi uppoutua kokonaan.
Seuraavaksi on edessä ruokailu, sitten päivän toinen urheilusuorite. Huomenna kiipeän taas polkupyörän selkään, yritän saada niskalenkin Pirkkola - Paloheinä -välistä.
On vaikea viettää vain kesää. Joudun vähän väliä taistelemaan huonon omantunnon kanssa. Siis huono omatunto siitä, etten kirjoita (vaikka olen virkavapaalla, tuplakauhistus!). Nyt ei kuitenkaan tunnu kirjoittamiselta, on tyhjä olo. Kyllähän sitä raakatekstiä tulisi, kun yrittäisi, ei siinä mitään, mutta käsikirjoituksen viilaaminen loppuun ja lähettäminen kustantamoille tyhjensi minut näköjään aika huolellisesti - ei huvita kirjoittaa nyt, en jaksa. Pitää kai sitä levätäkin joskus? Maata auringossa ja lukea Aino Kallasta, vaikka on maanantai. Täydentää ja täyttää sitä osaa itsessään, joka kuluu kirjoittaessa.
Loma, loma, loma, yritän hokea sitä itselleni, että uskoisin, pohjia myöten. Aurinko auttaa, ja liikkuminen. Vesi, johon on tirautettu muutama pisara sitruunamehua mausteeksi. Se maistuu kesältä.
3 kommenttia:
Kallasta. Yes. Tykkään kovasti, kieli on ihanaa. Radiosta tuli joskus Tiia Lousteen kertomana Reigin pappi. Upea, kuuntelutin oppilaillakin!
Alkoi tehdä hirmuisesti mieli sitruunavettä, kun mainitsit.
Mutta miten noiden kirjoittamistaukojen kanssa oikein osaisi olla? Ehkä se on sitä kipuilua, että kirjoittamatta hengittää vain pintaa, ei lähden veri kiertämään kunnolla, ei ole kokonaan olemassa. Ihan samaa osittaishengittämistä kuin stressaillessa. Voisitko kokeilla sellaista luonnostelemista, huilikirjoittamista? Miettisit avainsanojen kautta, mitä haluaisit seuravassa tekstissäsi olevan. Antaisit luvan itsellesi olla kirjoittamatta kokonaisia virkkeitä. Minulla toimii joskus tuokin.
Tsemppiä ja luottamusta, kaikki järjestyy kyllä!
Katja - kirjoittamistauot ovat tosiaan omituinen asia. Minulla ei ole oikein kokemusta, siis tällaisesta, tätä ennen. Joka toinen päivä päätän, etten kirjoita mitään, ettei tarvitse kirjoittaa, joka toinen päivä kirjoitan kuitenkin muutaman sivun raakatekstiä.
Tällä hetkellä kirjoittaminen tuntuu jotenkin - sanonko tätä edes ääneen? - tylsältä, tarkoituksettomalta. Alusta aloittamiselta, mitä se tietenkin on, kun kässäri on tiessään ja pitäisi alkaa taas alusta. Tänään näin kuitenkin kuvan ensi syksystä, siitä kuinka kirjoitan kovasti, joten en ole ollut huolestunut siitä, että kirjoittaminen menisi pois. Luulen, että menen päivä kerrallaan. Kirjoitan jos kirjoituttaa. Mikä ei tarkoita minkään typerän inspiraation odottamista, en harrasta sitä.
Itse asiassa, kun nyt kirjoitan kirjoittamisesta, alkaa hiukan tehdä mieli kirjoittaa ;). Huomenna on kiire päivä, mutta ehkä ylihuomenna? Näen senkin kuvana, tai tunteena, miten istun vakiokuppilassa ja kirjoitan ja olen kotona.
Pitää nyt vain löytää oma tapa tähän "kässäri lähetetty ja lähde ammennettu tyhjiin" -oloon. Viime päivät olen lukenut ihan maanisesti. Ja urheillut. Joo, ylihuomenna voisin kirjoittaa (hymyilen kun ajattelen sitä), ehkä, katsotaan.
Katja, vielä: Tuo voisi olla hyvä, että kirjoittaisi ylös sanoja siitä, millainen haluaisi seuraavan kässärin olevan. Sitä voisinkin kokeilla.
Lähetä kommentti