Minulla oli jo bloggauksen aihe mielessäni, mutta se taintui toisten sanojen alle. Ei minulla ole oikein nyt muitakaan sanoja, nekin taintuivat toisten sanojen alle. Ylellistä. Kaikki sanat, joilla yritän kuvata tätä sumuista tunnetta, ovat patetian lempilapsia ja tuhannesti naurettavia. Voiko kirjoittamisen tunteista kirjoittaa ilman, että on vaarassa lipsahtaa patetian puolelle? Tarvitseeko siitä kirjoittaa ilman, että olisi vaarassa lipsahataa patetiaan? Monet aidot asiat ovat pateettisia, jos niitä katselee siltä kantilta. Oli miten oli, minä olen pehmeä ja lämmin sisältäpäin. Ulkoa yhtä jännettä ja niveltä ja rasitettua lihasta. Väsyttää niin paljon, että sumu nousee silmiin asti.
Se bloggaus, joka minun piti kirjoittaa, olisi kertonut kahdesta minusta. Siitä, kuinka olen tänä syksynä törmännyt pariinkin otteeseen tilanteeseen, jossa joku on kertonut jollekin kolmannelle osapuolelle, että minä kirjoitan. En suosittele sitä kenellekään. Minä kerron omat asiani, jos kerron. Kirjoittaminen on minun yksityisasiani ja se lakkaa olemasta minun yksityisasiani vasta sitten kun julkaisen. Ja silloinkin voin kieltäytyä sanomasta siitä sanaakaan esimerkiksi työpaikalla. Minun ja työminun välillä kulkee raja, eikä sitä ylitetä. Me kasvamme eri pelloilla, olkoonkin että juuret ottavat vettä samasta ojasta. Tiedän kyllä, että joinain päivinä kirjoittavan minäni rajat laajenevat turhankin suuriksi. Silloin pahaa-aavistamattomat läheiset saavat osakseen rumia sanoja ja tiuskintaa kysyessään samaa asiaa kuin viikkoa aiemmin, jolloin saivat myös avoimen ja pilvettömän vastauksen. Kaikki riippuu kovin paljon siitä, millainen hetki on. Kirjoitanko. Ahistelenko. Stressaanko kirjoittamista. Siitä kärsii sitten lähipiiri, joille pahoittelen. Muille en pahoittele. Katsotaan, joudunko joustamaan tästä ja milloin. Joissain ympyröissä yksityisasiat pysyvät kuitenkin yksityisasioina, ihan sama mitä tapahtuu.
Mutta takaisin asiaan. Tähän pilveen, joka täyttää minut. Sanoihin. Jatkan niistä heti kun on aikaa ja jaksan. Sillä aikaa ne liekkuvat kehdossa ja kasvavat.
4 kommenttia:
Heissan. Mielenkiintoinen pohdinta kirjoittavan minän ja "tavallisen"/julkisen minän erosta.
Minä olen ollut aina aika tarkka siitä, kenelle kerron kirjoittavani. Läheiset erikseen muttapa vaikka asiakkaat. Nyt, kun Napanuoralla on julkaistu, moni on äimänä: asia on pysynyt salassa tai pikemminkin en ole nostanut sitä mitenkään esille. Miksi olisin? Töissä olen mainonnan suunnittelija enkä esikoiskirjailija (vitsi, kun tuo sana tuntuu vieläkin epätodelliselta).
Raja on kuitenkin väistämättä alkanut häilyä. En edelleenkään tuo esim. asiakaspalavereissa esille, että kirjoitan (paitsi, jos joku haluaa tietää lisää). Mutta sen sijaan huomaan puhuvani kirjoittamisesta enemmän ja myös erilailla noin niin kuin yleisesti. Oikeastaan on myös pakko. Jos minä en puhu kirjoittamisestani, kuka siitä puhuu? Minä olen kuitenkin se, joka on kirjoittanut kirjan ja minun kuuluukin olla asiasta jokseenkin ylpeä ja samassa viedä ilosanomaa eteenpäin (nollabudjettibrändäysmarkkinointia). Silti kirjoittaminen on minulle hyvin yksityistä. Minä näemmäisesti puhun siitä "antavasti" (paljon ja yksityiskohtaisesti). Mutta se on minua. Kuka loppujen lopuksi tietää, missä menee totuus. Silti en valehtele. Kyse taitaa olla rooleista. Niitä on hyvä olla monta. Yksi niistä on säästetty vain parhaille ystäville :)
Tulipa puhuttua paljon itsestä. Olen vain joutunut tosissani miettimään asiaa. Oli kiva lukea myös sinun kokemuksiasi.
Voi hyvin ja kanna salaisuuttasi hyvillä mielin!
Kananlihalla: Ymmärrän ihan täydellisesti tuon, mitä yllä kirjoitat. Ihan 100%. Minä niin allekirjoitan sen, että töissä ollaan sen oman ammatin edustajia, ja yksityisasiat ovat ihan eri juttu. Jos joskus saan jotain julkaistua, niin pelkäänpä, että ihmisparka joutuu joustamaan joistain asioista, mutta silti: on paikkoja, joissa ollaan eri rooleissa, eikä niitä rooleja tule sotkea. Oli tosi mielenkiintoista lukea sinun ajatuksiasi, ja hauska huomata, että aika yksiin menee :).
Niin, ja minä voisin jatkaa tuosta aiheesta sivutolkulla, että miksi en huutele kirjoittamisestani kaikissa ympyröissä, mutta jätetään toiseen kertaan - ja osa syistä jää sanomattakin, ihan tietoisesti, niitä yksityisasioita nääs ;).
:D
Lähetä kommentti