Tänään kirjoituskahvilassa: astun sisään ja tervehdin henkilökuntaa. Valitsen paikan ja alan riisua takkia ennen kuin menen tiskille tilaamaan. Sillä aikaa kun riisun takkia, henkilökunta (yksikössä) alkaa valmistaa minulle teetä. Kun olen vihdoin kuoriutunut vaatteistani ja seison tiskillä pankkikortti ojossa, henkilökunta varmistaa: "teetä?" Minun hymyni levenee entisestään. Pidän siitä, että on vakiopaikkoja, joissa tunnistetaan. Kerran pikkukaupunkilainen, aina pikkukaupunkilainen.
Tänään kirjoituskahvilassa: Kirjoitan kahdeksan sivua raakatekstiä. Viisi sivua siitä on tarinanpätkä, joka vain odotti, että laitan kynän paperille ja alan purkaa sitä. Toivottavasti voin käyttää tekstiä vielä joskus johonkin, sillä pidän siitä. Kirjoitan myös pari sivua soopaa ja yhden sivun verran materiaalia uuteen juttuun. Yksi käsinkirjoitettu sivu ei ole lähelläkään yhtä koneellakirjoitettua sivua, mutta lohdutan itseäni, että pienistä puroista ja pennissä miljoonan alku. Ja totean, että kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Ihan järjettömän hyvältä. Zen ja rauha ja koti ja sänky ja kotimaa ja juurakko ja ankkuri ja satama ja oma.
Tänään kirjoituskahvilassa: Voisin istua pitkään ja kirjoittaa, mutta minua väsyttää ja nälättää ja kahvila menee vajaan puolen tunnin kuluttua kiinni. Hetken ajan ajatuksia pyyhkäisee se vanha tuttu "mikä on tarpeeksi kirjoittamista?"-ajatus, mutta annan sen mennä. Kun kirjoitan, minun ei tarvitse olla missään muualla kuin juuri siinä ja samalla voin olla kaikkialla muualla, mutta kokonaan siinä hetkessä, ei revenneenä erivärisiin liehukkeisiin, joita yritän sitoa kaikkiin niihin asioihin joiden puoleen pitää kumartua yhtä aikaa. Sen takia en huoli ajatusta, joka yrittää syyllistää minua siitä, että olen kirjoittanut vain 40 minuuttia. Sanon itselleni, että 40 minuuttia on paljon, 40 minuuttia on tarpeeksi, ja sitten unohdan koko ajatuksen siitä, mikä on tarpeeksi, ja katselen, miten hienostuneesti kahvilan ikkuna on huurustunut.
Tänään kotona blogin ääressä: Jos en olisi väsynyt, jos en olisi tehnyt kahdeksaa tuntia töitä tänään, jos ja jos ja jos. Turhia ajatuksia. Kirjoitan, koska mikään ei tunnu samalta. Kirjoitan, koska se tekee minut onnelliseksi. Hesarissa oli tänään juttu työviikon lyhentämisestä. Vaarnan kanssa olen vaihtanut muutaman kommentin muinoisista virkavapaistani. Ajatus vapaasta päivästä on makea. Seuraava arkivapaani on vasta maaliskuun loppupuolella. - Niin, mitä sitten? Jokainen päivä voi olla kirjoituspäivä. Kirjoituskahvilakin on auki joka päivä. Eikä mikään tunnu samalta kuin sanat. Se on tarpeeksi.
6 kommenttia:
Kateellisena ja hyvilläni luin postauksiasi kirjoittamisestasi, raakatekstistä, lepäämisestä soopassa. Ah!
Opettelen uuden kannettavan kanssa sinuiksi ja se tuntuu kaikkien hankalauuksien jälkeen työläältä. Mulla on loma menossa kolmatta toista päivää ja sanaakaan en ole kirjoittanut. Aamusivujen kolmen arkkia kaikessa rauhassa en laske enää mihinkään. Aikatauluongelma on korvieni välissä; en saa aikaiseksi kun en tunne lelujani vielä omikseni.
Kateellisena luen selkärangastasi!
Lauantain alkaa rikoskirjoittamisen täsmäkurssi, jonne innolla olen menossa. Käsissäni on kulunut lauantaista lähtien Volter Kilven klassikko: Alastalon salissa. Ajoittain aikavaa luettavaa, paikoitellen pidän kovinkin. Ja mitä kielen rikkautta, ajatuksenvirtaa ja millaisia henkilöitä! Suosittelen.
lämmöllä,
the TdW
Hei TdW! Kiva kuulla sinusta taas! Tuo on totta, että lelujen pitää olla tuttuja, että voi keskittyä kirjoittamiseen :). Toivottavasti tulet pian sinuiksi uuden koneesi kanssa. En tiedä, voiko minulla sanoa olevan selkärankaa - ennemmin olen kuin Pavlovin koira ;), ehdollistunut kirjoittamiseen ;). Ja pisteet sinulle Alastalon salista! Minä olen alkanut sen kahdesti. Ensimmäisellä kerralla pääsin sivulle 4 ja toisella kerralla sivulle 60. Sen pitemmälle en koskaan vielä - pitäisi ehkä yrittää joskus uudelleen :).
Mikä on tarpeeksi kirjoittamista... Olen hämmentynyt. En tiedä. Tarpeeksi on kun saa jotain aikaan mutta ei ole niin väsynyt että meinaa kaatua kuolleena maahan? Siinä on kai ihan hyvä haarukka. :D
Missiossa on sinulle haaste.
Jee, kiitos Dee haasteesta :)! Ja tarpeeksi on tosiaankin ongelmallinen asia. Usein osaan sijoittaa sen ihan hyvälle kohdalle tuolla janalla, mutta joskus joku pieni ääni päässäni sanoo, että tarpeeksi kirjoittamista on juurikin tuolla reunassa, missä tuupertuu väsymyksestä - mikä on ihan hönttöä ja perinteistä "mikään ei koskaan riitä" -ajattelua, josta voisin ihan hyvin oppia pois :).
Niin totta tuo loppu. Ei mikään tunnu samalta kuin sanat.
jl - Ei niin tunnukaan :). Sanoja meille molemmille.
Lähetä kommentti