Tänään pää on kirjoittanut niin etten ole meinannut perässä pysyä. Kirjaimellisesti. Ja kaikessa en ole pysynyt perässä - pää on kirjoittanut kohtauksen puhki niin, että kun olen päässyt kynän varteen, en ole enää päässyt sanojen matkaan, en minkään päälle, vaan jäänyt polvia myöten seisovaan veteen ja se muu, se meni jo. Olen kuitenkin kirjoittanut. Töiden jälkeen kirjoitustöitä. Onko se työtä? On se, ja samalla etuoikeus. Kirjoitin kirjastossa, kaikkien niiden sanojen ja kirjanselkien lähellä. Tunnin, päätellen sivumäärästä. Ajan kulun voi mitata sivuissa. Sitten kotiin ja pakkanen ja tuuli ja pientä lunta päin näköä ja päästä läpi ja kulman jälkeen onneksi sivusta ja selän takaa. Kuljin huppu päässä enkä nähnyt mitään, piti kääntää koko vartaloa kun halusi ylittää tien ja katsoa, ettei jää kenenkään alle. Alamäki oli liukas ja siinä tuli lisää sanoja. Pitelin niitä hellästi niin kuin lintua, yritin pitää mielessä ne sanat, joiden tiesin avaavan muita perässään ja samalla yritin olla ajattelematta niitä, ettei pääni rynnistäisi kirjoittamaan niitä puhki mieleen ja jäätikköön ja tuuleen ja tavoittamattomiin ja onneksi ehdin kotiin ennen kuin mikään kului reiälliseksi. Kirjoitin kaksi sivua ja sain käkikellon (!). Laitoin pyykit koneeseen, laitoin ruuan lämpenemään, tein salaatin, söin ja Hesarin, ja sanat tökkivät hiukan takaraivoa, ujostelevat vähän, mutta melkein tulevat. En tiedä miksi ja mistä, ja väsyttääkin jo.
Ajattelin katsoa vielä yhtä vanhaa novellia, vanhanvanhaa Lambdaa, yhtä Kreikkalaisista. Se ei ole ollut mukana kokoelmassa ainakaan vuoteen, ehkä kahteen, ja ajattelin käyttää sitä nyt ihan muuhun, jos vain jostain irtoaa aikaa ja jolleivät tämänpäiväiset sanat pyyhi minua mukanaan. Olisi ihan mukava istua sohvalla ja viltti jaloille ja telkkari olla vanha ja raihnainen tai ainakin päivän työt tehnyt ihan hetken vain, salmiakkien äärellä, mutta ei tässä voi valita, tai siis pelkkää valintaa tämä on: että valitsee sanat ja kirjoittamisen ja sen, että sitä on tehtävä.
Syvä huokaus. Sellainen, jolla ei ole painolastia hyvään tai huonoon, vaan se on mitä se on: syvä huokaus.
May you live all the days of your life.
Jonathan Swift
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti