May the Force be with you

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Pettymys

En ole ihan varma kirjoitanko tänään enää mitään. Ehkä luen vain sen ikivanhan Lambdan ja haudutan sitä huomiseen. Nimittäin. Etsin äsken Lambdasta sen viimeisimmän version. Keväältä 2010. Sitä etsiessäni jouduin käymään muutamankin version kässäristä läpi, että löysin varmasti uusimman version Lambdasta. Samalla kun selasin kässäriversioita, Kreikkalaiset tulivat silmille. Lause sieltä, toinen täältä, kokonainen kohtaus ja tuokin novelli, joka ei ollut pariin vuoteen kokoelmassa mukana. Minun Kreikkalaiseni. Lauseita. Kirkkaita ja sileitä ja kauniita. Unohdettuja. Miten paha mieli tulikaan. Ihan oikeasti, se olisi ollut hyvä kokoelma. Hyviä novelleja. Kokonaisia, eläviä, keltaisia. Taloudellisia, sujuvia, kauniita, kevyitä, jäänpainoisia. Eikä mitään muuta.

Yritän sanoa itselleni, että ne ovat telakalla, eivätkä haudassa. Että ne ovat hyviä ja juuri siksi telakalla eikä haudassa. Ja että kyllä, minäkin pidän niistä, haluaisin lukea ne kaikki ja ilahtua niistä. Mutta että ei nyt. Että ihan salaa tällä viikolla katson Lambdaa, joka ei ole kuulunut joukkoon pariin vuoteen, vaikka kuuluukin. Että ne muut odottavat ja nukkuvat talviunta, ovat koteloituneita ja että ehkä ne tulevat joskus esiin ja niille on kasvanut siivet. Että juuri nyt minä en voi tehdä niille mitään, niin kuin tiedän. Pitää odottaa. Ja että kyllä, minunkin mielestäni ne olisivat ansainneet tulla kustannetuiksi. Ne olisivat ansainneet, eikä nyt ole kyse siitä, että minä tahdon.

Menen ripustamaan pyykit. Sitten luen Lambdan ja sitten otan salmiakkia ja istun sohvalla ja olen ihan vähän väsynyt ja raihnainen, enkä kirjoita tänään enää yhtään. Vedän viltin syliin ja se on lämmin ja lohduttava.


3 kommenttia:

Vera Vala kirjoitti...

Kyllä, ne ovat nimenomaan telakalla. Ihan varmasti <3

Anonyymi kirjoitti...

Niin. Niin minunkin pieni Ykköseni, ei se huono ole. Kaikkea muuta. Sitä ei nyt vain tarvita. Minun lohtuni on, että se on pieni ja siihen uhrattu aika ei ole traagisen suuri. Opittu polku, se kai sen tehtävä oli.
-Leijona

Rooibos kirjoitti...

Vera, kiitos <3 <3. En tajua mistä tuo tulikin, iski ihan puskan takaa kun näin Kreikkalaiset tässä ruudulla ihan kaikkinensa. Huh. En ole vähään aikaan itkenyt kirjoittamisen takia, mutta nyt kyllä lipsahti... Pitää vain nyt ajatella, että kässäri on tosiaan telakalla ja saa levätä siellä sillä aikaa kun keskityn muihin juttuihin.

Leijona: Opittuja polkuja, tosiaan. En vain muista, että mistään aikaisemmasta kässäristä olisi ollut näin tuskaisen vaikeaa päästää irti. Ehkä se johtuu siitä, kun itse kuitenkin uskoo vielä. Aikaisemmat kässärit ovat ehkä näyttäneet tässä vaiheessa elämänkaartaan jo aika huonoilta. Mutta kaikesta opitaan, eikä anneta periksi, vaikka kirveleekin. Tsemppiä ja halauksia sinne, Leijona!