Tänään junamatkustin hiukan. Tänään junakirjoitin hiukan. Olin hiukan ja enemmänkin onnellinen kun kirjoitin. Arjessa on joskus kaikenlaista sellaista, mikä ei ole kovin onnellista, vaan hankalaa tai ärsyttävää tai muuten vaan epämukavaa. Kirjoittaminen onnellistuttaa. Mutta se myös aiheuttaa vuoristorataa; se, että on keskellä tavanomaista kuraista päivää hetken ihan tosi täpinöissään, samaan aikaan tyyni ja intopiukea ja onnellinen ja luottaa tulevaan kuin mihin tahansa erityisen luotettavaan, ja sitten paluu siihen tavalliseen, jossa on tietenkin pieniä huolia ja joitain kivoja juttuja ja joitain ihan tavallisia juttuja. Ja lopulta huomaa menneensä ylös alas tasamaata ylös vielä ylemmäs tasamaata alas alas tasamaata ja niin edelleen. Ihan kuin spinningtunnilla. Joskus vuoristorata saa olon energiseksi, joskus väsyttää. Ihan niin kuin spinningtunti.
(Päivä on tänään tasaisimmillaan ja alkaa taas se aika vuodesta, kun päivät kuluvat huomaamatta, koska pimeä karkaa käsistä. Valoisuus ihmetyttää ja ihastuttaa joka vuosi, ja joka vuosi on tiedossa sama vaikea: missä ilta? se jäi välistä, kun siirryttiin päivästä suoraan siihen kellonaikaan, joka käskee nukkumaan. Vielä se ei ole täällä, mutta tulossa on.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti