Kirjoitin raakatekstiä uuden projektin kirjoittamisesta. Siis puhuin ääneen siitä, millainen uusi projekti voisi olla, miltä sen kirjoittaminen tuntuu ja millainen haluan tekstin olevan. Siis en puhunut, enkä ääneen, vaan kirjoitin, mutta siis, yhtä kaikki. Ihan tavalliseen raakatekstiin verrattuna tuollainen tietoinen kynällä ajatteleminen on ääneenpuhumista.
Uutta projektia on ihan erilaista kirjoittaa kuin Kreikkalaisia. En oikein tiedä mistä se johtuu, mutta se on hauskaa. Vastoin tapojani tiedän uuden projektin kanssa suunnilleen, minne olen menossa. Ei ollenkaan minun tapaistani. Hämmentävintä on, että jaksan olla siitä edelleen kiinnostunut, vaikka tiedän pääpiirteittäin, mitä tulee tapahtumaan. Ei lainkaan minun tapaistani. Hellin itseäni ajatuksella, että ehkä se on merkki siitä, että tarina on kestävä ja hyvä, jos minua huvittaa kirjoittaa se, vaikkei perustavanlaatuisia yllätyksiä ole luvassa - tai ehkä on, en minä tiedä. Voi olla, että kun kirjoitan lisää, uuteen projektiin tulee ihan outoja kulmia ja käänteitä. Odotan niitä.
Kun tuossa raakateksteilin, en kirjoittanut siis varsinaisesti mitään uutta. Voi kuitenkin olla, että sain hilkun verran ideaa sivujuoneksi. Ehkä. En hurraa sillä vielä. Se sopisi. Ehkä. Jollei ole liian osoittelevaa. En tiedä. Se on kuitenkin hyvä, että ehdokas tuli. Ehkä saan siitä muokattua jotain asiallista, jos se osoittautuu epäasialliseksi. En tiedä. Katsotaan. Ehkä. Tai sitten olen edelleen ihan nollassa sivujuonen kanssa. Katsotaan.
Ei ole kiirettä ja on kiire. Se on se, mikä leimaa uutta projektia vahvasti. Haluan kirjoittaa sen kasaan juuri nyt heti tällä sekunnilla, jotta näen, millainen siitä tuli ja jotta se on valmis mahdollisimman pian. Samalla tuntuu, ettei ole mitään kiirettä - että minulla on kaikki maailman aika käytettävissäni, että voin nautiskella jokaisella yksityiskohdalla kuin sekunteja olisi minuutissa enemmän kuin kuusikymmentä. Ja malttamattomuus nostaa päätään. Kirjoita jo, kirjoita! Ole kirjoittanut se jo!
Pohdiskelin taas puhtaaksikirjoittamisen aloittamista. Siis tavallaan toisen version kirjoittamisen aloittamista. En ole yhtään varma, että milloin. En halua vielä, mutta nyt ajatus on alkanut pyöriä päässä siihen malliin, että puhtaaksikirjoittaminen on lähempänä kuin arvaankaan. Kaiken muun lisäksi minulla on se taikauskoinen tunne, että päivän, jolloin alan kirjoittaa käsinkirjoitettuja pätkiä ja kohtauksia puhtaaksi, täytyy olla juuri oikea. Mielialan täytyy olla juuri oikea. Täytyy olla oikealla tavalla aikaa käytettävissä. Muuten se menee pilalle, pieleen, väärät sanat juurtuvat. Muka.
Tekisi mieli sanoa, että tässähän se oli tältä päivältä, mutta en taida voida. Vaikka sainkin yhden idean, ehkä, pitää kirjoittaa vielä. Pitää kirjoittaa. Ei saa olla väärällä tavalla mukavuudenhaluinen juuri nyt. Hmm. Yhtäaikaa väsyttää ja ei väsytä. Ajattelen arkea ja kirjoittamista. Tuntuu siltä, että pitäisi puskea hartiat tanassa eteenpäin, vaikka verissä päin. Takoa kun rauta on kuumaa ja niin edelleen, vaikka kuumuuden hetket pyrkivätkin kestämään enimmillään tunnin verran. Kirjoittamista on joskus hankala alkaa ja paljon vaikeampi lopettaa.
Sunnuntai. En ajattele sitä. Taivas on harmaa ja minä istun kotona. Nyt ei keskitytä siihen mitä on tai ei ole ympärillä, muiden asioiden yksityiskohtiin, eihän? Pidetään ajatukset rennon keskittyneinä. Luulen, että illalla luen Cameronia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti