Minä haluan, että tämä harmaa päivä jatkuu ikuisesti ja tämä jatkuu. Ei ole mitään muuta, ei äärtä eikä rantaa. Lintujen mustat ristit nousevat lentoon yhtä uudestaan ja uudestaan, eri linnut, mutta nousevat, ja saman tekee minun sieluni, jota kirjoittaminen lennättää tässä sumussa kuin leijaa kevyissä ja vahvoissa tuulissa ja valo tulee minusta läpi niin kuin vain valo.
Vaahteroiden latvat pisaroivat violetteina kun taivas tiivistyy niihin. Minun harmaa kaupunkini loppuu puiden taakse ja sumu on yhtä lailla ulkona kuin kirjoituskahvilan ikkunoissa, joista ei näe ulos kostean höyryn läpi ja kun istun siellä näen tarkemmin kuin muulloin, näen läpi, näen kerrosten läpi ytimeen ja rakastan koko sitä hetkeä enemmän kuin sillä hetkellä mitään muuta; teetä ja tuolia ja kynää ja sanoja ja sitä, että olen samalla tavalla rajaton kuin sumu. Ei ole muuta, ja kaikki se, mitä on, riittää minulle, vaikka tämän hetken ulkopuolella olen kaipauksesta vereslihalla niin paljon, että rikkoutuneen ihon läpi puskeva lihasneste on makeita hunajaisia pisaroita rikkiraavitun päällä. Ei se haittaa, tässä ei ole muuta ja tämä hetki on kaikki ja minä tiivistyn pisaroiksi eikä muuta ole -
___
Kun kävelin tänään kirjoituskahvilasta pois, ajattelin pienen huvittuneen ajatuksen siitä, että jos uusi projektini joskus julkaistaisiin, pitäisi varmaan kirjoittaa alkulehdelle kiitokset kirjoituskahvilalleni. En käsitä, mikä siitä tekee niin erityisen, mutta kovin moni paikka tässä maailmassa ei ole niin zen kuin se kahvila. Samalla tavalla zen kuin minä olen sen jälkeen, kun olen kirjoittanut ja rakastan hetken ajan ihan kaikkea alkaen ikkunan ohi kulkevista lippalakkipäisistä miehistä. Eikä se koskaan kestä kauhean kauan se olo, vaan se haaltuu ja lauhtuu, mutta jokin rauha siitä jää, rauhan muisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti