Virta

Kirjoituskahvila. Minä. Vihko. Kynä. Earl Grey ja vesilasi. Voi autuuksien autuus, kun sanat purskuavat. Kun pakotan itseni rauhoittamaan harppomisen sijasta ja nautiskelemaan kirjoittamisesta. (Kuten eräs sanoi minulle syksyllä: "Nautiskele. Vaikka väkisin ilolla ja raivolla.") Alkaisi itkettää, jos ei olisi niin kiire keskittyä kirjoittamiseen ja siihen, että sanat tulevat. Oikeasti - miten hyvältä se tuntuu. Ei mikään jumalainen flow, vaan kirjoittamista, sanoja jotka tulevat niin kuin virta, jonka edestä ottaa padon pois ja päästää sen taas uomaansa, sinne mihin se kuuluu. Ja jotenkin olen erityiskiitollinen siitä, että sanat tulevat yhä. Ne ovat tulleet koko alkuvuoden ajan aina kun olen ehtinyt pyytää niitä, ja se tuntuu erityiseltä, ja siitä tulee jotenkin nöyrä olo.

Mietin kotiin palatessani hajanaisia ajatuksia siitä, kuinka paljon saisinkaan aikaan, jos ei tarvitsisi käydä töissä. Ja siitä, virtaisivatko sanat, jos aikaa olisi yhtäkkiä paaaaljon enemmän. Emme saa koskaan tietää. Ajattelin myös sitä, että olen koko alkuvuoden kirjoittanut käsin. Etten tiedä yhtään, kuinka paljon materiaalia on. Montako sivua. Tarvitseeko minun tietää? Alkaa se vähän kutkutella, että haluaisin tietää. Sitten, kun jossain vaiheessa aloitan puhtaaksikirjoittamisen, sen näkee. En tiedä milloin se tapahtuu. Sitten kun se tapahtuu, on se jo toinen kirjoituskierros. Yksi käsin, toinen koneelle. Kolmas, neljäs, viides ja niinedelleen sitten perään. Sitten joskus. Nyt heti. Ei vielä.

Yritän ohittaa ajatukset siitä, että tekstin helppo tuleminen kertoisi siitä, että tässä se nyt on. The juttu. Yritän ohittaa ajatukset siitä, että onkohan tämän tekstin idea nyt tarpeeksi hyvä ja tuleeko tästä lopulta tarpeeksi hyvä ja olenko minä tarpeeksi hyvä. Ei niitä nyt. Haluan keskittyä siihen, että tarina ilmaantuu pala palalta kynästä, tulee kohtauksia joiden en tiennyt olevan tulossa ja että on vielä paljon sitä, mikä pitää kirjoittaa. Paljon. Ja sitten törmään taas ajatukseen ajasta ja sen puutteesta. Ei ajatella sitäkään, eihän?