Pieni musta ja iso valkoinen

Luin eilen illalla sängyssä loppuun A.S.Byattin Pienen mustan kirjan, enkä voinut kuin tuijottaa pimeään silmät suurina. Niin hienoa ja niin taitavaa. Ensimmäisestä kokoelman novellista (Olio metsässä) pidin ehkä vähiten, mutta se jäi kalvamaan mieleen päiväkausiksi, kun kokoelman lukemisessa tuli ehkä viikon tauko. Sen jälkeen luin loput novellit suunnilleen yhden päivässä. Jokaisen jälkeen olo oli täysi kuin erikoisen, mieleenpainuvan aterian jälkeen. Eniten sykähdytti Kivinainen, joka kertoo - niin, no, naisesta, joka muuttuu vähitellen kiveksi. Byatt kertoo  tarinansa kauniisti, elävästi ja täyteen yksityiskohtia. Kun olin lopettanut Kivinaisen, melkein itkin, koska novelli oli niin kaunis ja niin surullinen ja niin todellinen. Pieni musta kirja oli ensimmäinen Byattini, eikä toivottavasti jää viimeiseksi. Sellainen olo kuitenkin jäi, etten voisi kuvitella ahmaisevani Byattia, vaan että lukea pitää rauhassa ja ajan kanssa, jotta tekstin eri kerrokset pääsevät muhimaan päässä. Suosittelen Pientä mustaa kirjaa, ehdottomasti!

Lukemisen lisäksi olen kirjoittanut tällä viikolla hippusen verran. Sen lisäksi olen ihastellut uutta sänkyäni, joka saapui eilen ja jossa olen nukkunut nyt yhden yön. Vanhaan verrattuna - . Joo. Uusi sänky on iso ja korkea ja muistuttaa mielestäni suurta, valkoista valtamerilaivaa. Kohta silmä tottuu siihen ja se on ihan normaalin näköinen. Kohta sen tuoksu (juu-u, uuden sängyn tuoksu!) lakkaa olemasta hallitseva, enkä enää asuntoni ovea avatessa haista, että "ai niin, minulla on uusi sänky".

Minulla on keskeneräistä luettavaa joka ilmansuunnassa, monessa pinossa, ja tänään hain kirjastosta lisää. Tosin ne olivat tietokirjoja, yritän vähän hankkia tunnelmaa ja taustatietoja joitain uuden projektin taustajuttuja varten. Nyt pitäisi kuitenkin seuraavaksi löytää kirjahyllystä paikka Pienelle mustalle kirjalle. Helpommin sanottu kuin tehty. Minulla on ihan liian pienet kirjahyllyt.