Hän

Olen minä kirjoittanutkin, hän sanoo ja valuu tuolin selkänojaa vasten kuin neste. Hän on kirjoittanut kahvilassa puoli tuntia, hakenut enemmän lohtua ja helpotusta kuin mitään muuta ja saanut siinä samalla jotain pientä. Ehkä puoli sivua sitten, kun hän kirjoittaa sen koneelle. Hänen silmänsä lepattavat puolitangossa ja pyykkien märkä seireeninlaulu tavoittaa hänet vain vaivoin. Hänen pitäisi nousta ja mennä ja ojentaa käsi pyykeille, ottaa niitä käsistä tai kainaloista niin kuin lapsia ja nostaa ne pois pesukoneen rummusta, joka on liian syvä ja jyrkkäreunainen, että ne osaisivat itse kivuta sieltä pois. Hän istuu koneen ääressä ja on löysä ja uneksii silmät sirrillään olkapäänsä takana keinuvasta sängystä ja aamiaisesta ja huolenpidosta. Kirjapinoilleen hän hymyilee väsyneesti. Tänäänkin, vaikka sydän lepatti liiasta mustasta teestä ja kireys valtasi hartiarenkaan, tuli myöhemmin kuitenkin hetki kun hän sekunnin ajan näki sen, mitä voisi olla. Se tapahtui tarkalleen silloin, kun hän imuroi sohvan alta, kun hän näki, miten suurta iloa hän voi vielä tarjota sekä itselleen että rakkailleen sillä, että Volvo julkaistaan. Sillä hetkellä hän näki sen tulevan ja uskoi siihen silmät auki. Sitten hän jatkoi imuroimista.