Kuinka paljon ihmisen psyykeen vaikuttaa se, ettei näe pitkälle (fyysisesti pitkälle) tai kauniita asioita/maisemia? Tätä kysymystä olen pyöritellyt päässäni viikon verran tajuttuani, etten normaalitilanteessa voi katsoa kauas. Kotona maisema on tyly seinä ja pieni taivasosa (maisema on yksi syy vaihtaa asuntoa...), töissä lisää seiniä: ikkunani on sisäpihalle päin ja istun työhuoneessa selkä ikkunaa kohti.
Kävelylenkki Töölönlahdella viime sunnuntaina sai ajattelemaan asiaa. Maisema tuntui kauniilta ja jopa avaralta, oli ihana lepuuttaa silmiään kaukaisimpien talojen katoissa. Olisi ollut vielä ihanampaa katsella jotain kaunista-kaunista maisemaa ja lepuuttaa silmiä oikeasti taivaanrannassa.
Kerran asuin hetken aikaa Atlantin rannalla. Olinko siellä onnellinen siksi, että saatoin katsoa tarpeeksi kauas ja ympäristö oli kaunis?
Toivottavasti huominen ulkourheilumatka näyttää minulle maisemia, joissa katse ei pysähdy ensimmäiseksi suuriin, ihmisen rakentamiin esteisiin. Joskus sitä vain kaipaa keskelle metsää, vaaroille ja rinteille, joilta näkee kauas, isojen vetten ääreen, kauniiseen ympäristöön.
4 kommenttia:
Sitä on kai tutkittu oikein tieteellisesti, mutta omankin kokemuksen perusteella voi sanoa, että ihminen kaipaa sitä maisemaa jossa on kasvanut lapsuutensa.
Maisema muokkaa meitä ihmisinä ja esim turvallisuuden tunne on kauhean vahvasti sidoksissa lapsuuden maisemaan. Siten, että Lakeuksilla kasvaneet ahdistuvat savossa koska eivät näe mäkien ja metsien vuoksi esteettömästi kauas. Savolaiset taas ahdistuvat lakeuksilla, koska mäet ja metsät eivät ole antamassa suojaa.
Lakeuden lapsi on turvassa koska hän näkee esteettömästi mahdollisen vihollisen. Savolainen on turvassa koska vihollinen ei näe häntä. Maisema siis muokkaa ihmisen ajattelua ja siksi monet yleistykset joilla ihmisiä luokitellaan asuinmaakunnan mukaan voivat hyvinkin pitää paikkansa. Toki näihin yhdistäviin yleistyksiin on varmasti muitakin seikkoja kuin pelkkä maisema, mutta sen osuutta ei kannata unohtaa.
Uskon, että jos kaipaa avarampaa maisemaa, ilman sitä ei pysty elämään. Joko sitä pitää lähteä etsimään menemällä ulos, tai pitää muuttaa. Itse en pystyisi asumaan koskaan niin että ikkunasta näkyisi vain ankea kiviseinä. Ahdistuisin välittömästi. Tarvitsen valoa, jota saa vain sitä että ikkunan edessä on tarpeeksi tilaa.
Kiitos hienosta blogistasi!
Karpalo: Tuo on niin totta. Olen aina tuntenut epämääräistä ahdistusta aakeilla laakeilla - minusta on luonnotonta nähdä kilometrien päähän, jollei se tapahdu vettä pitkin. Mäkiä olla pitää! Ja kaupunkinäkymä kerrostalosta ei haittaa - kunhan on kunnollinen taivasosa, sillä taivaalle voi katsoa pitkälle. Ja omaan luonteeseen sopii kyllä erittäin hyvin tuo, että olen turvassa, kun vihollinen ei näe minua ;)
Salla: minulla on söpö asunto, oikea talvipesä, ja siinä on varmasti osasyy siihen, että olen kestänyt tuota maisemaa kohta viisi vuotta. Talvella maisemattomuus ei ole niin paha: on kuitenkin pimeää ja verhot kiinni ja kynttilöitä, mutta kyllä se välillä nyppii ja (mm.) siksi onkin uusi asunto hakusessa. Sellaisella kunnollisella taivasosalla. Ja hei, ole hyvä :)!
Kerran olin Ateneumissa ja katselin niitä klassikkotauluja siellä, niitä missä on suomalaiskansallista maisemaa ämpärikaupalla. Silloin tajusin, että voidakseen hyvin, pitää välillä pystyä katsomaan kauas - edes tauluun. Parempi tietysti, jos olisi oikea maisema.
Sama minun luonteessani :)
Lähetä kommentti