Makaan sohvalla läppärin kanssa. Pyykkikone on tehnyt tehtävänsä ja minun pitäisi kerätä voimia pyykin ripustamiseen. Maha murisee - pyykkien ripustamisen jälkeen voisin kerätä voimia jonkunlaisen lounaan valmistamiseen ja syömiseen. Sen jälkeen saattaa olla fiksuinta ottaa päiväunet ja sitten jos jaksan, katselen ehkä vähän kreikkalaisia kirjaimia. Ajan mittaan sängyn vieressä olevalle aaneloselle on kertynyt pieniä korjausehdotuksia, lisättäviä lauseita, muistettavia asioita, joilla pitäisi päivittää kreikkalaisia. Lisää korjausehdotuksia, tunnelmia ja muistettavia asioita löytyy päästä, ja nekin pitäisi saada sieltä pois, unohtumasta.
Päivä on valkoinen, taivas tyhjä, pelkkää paperia. Pää on ihan samassa tilassa. Valkoista täynnä. Kirjoittaminen tuntuu läheiseltä, hyvältä, oikealta, mutta käsi on painava, kynä ei pysy otteessa, näppäimistölle yltääkseen pitää ponnistella. Tällaista se on aina, kun periaatteessa olisi aikaa kirjoittaa, mutta ei sitten oikein kykene, kun on huono olo. Siksi päiväunet voittavat kilpailun suosituimman ajanvietteen tittelistä. Tänään tuskin tulee kuuden tunnin päiväunia, mutta jos tunti-pari auttaisi, valmistaisi huomiseen työpäivään. Aamulla käyn kuunteluttamassa keuhkoni (ne jäävät jälkeen, kun liikun, mikä on tylsää) ja sitten menen töihin. Jollei mitään ratkaisevaa tapahdu huomiseen mennessä. Mitä epäilen. Tämä tauti on samanlainen kuin taivas: tasainen, mitäänsanomaton, päällä kuin valkoinen peitto.
Hiukoo. Pakkasessa on pinaattikeittoa, mutta taidan paistaa nakkeja ja munaa.
Halusin kirjoittaa jotain korkealentoista, mutta kai se on vain hyväksyttävä, että tänään on aika matala päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti