Tap tap

Joskus pieni ja väsynyt Rooibos kaipaa kovasti hellää ja kannustavaa taputusta päähän. Tai olalle, ihan kuinka vaan.

Ensin olin töissä, sitten tulin kotiin ja söin, sitten menin jumppaan ja hikoilin siellä silmät päästäni ja sitten tulin kotiin. Suihkun, pienen välipalan ja bloggaamisen jälkeen istun pöydän ääreen ja otan seuraavan kreikkalaisen lukukorjauskäsittelyyn. Pieni pääntaputus kannustaisi kovasti, mutta kyllähän minä tiedän, että ei sitä tipu. Itse on itseään taputettava päähän, jos aikoo kirjoittaa ja julkaista, eikä se oma taputus tunnu samalta kuin toisen taputus. Silti pitää vain jatkaa.

Vanha klisee sanoo, että kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja että kirjailijuus on 95%:sti vahvoja perslihaksia ja 5%:n verran lahjakkuutta. Perslihasten prosenteista osa kuuluu kyllä sitkaalle mielenlaadulle, joka kiskoo ihmisparan kynänvarteen päivä toisensa jälkeen, vaikka palkkana on ei-mitään. Yritystä, yritystä, yritystä - palkkana se, että sekin minimaalinen osa universumista, joka tietää olemassaolostasi, ignoraa sinut.

Ihminen ja eläin oppivat parhaiten positiivisesta palautteesta ja joskus tuntuu, että niinpä - mitään palautetta tai palkkiota ei tule, joten en ole vieläkään oppinut, että ei tämä kannata. Viime aikoina olen kuitenkin oppinut, että olen melkoinen jääräpää ja ilmeisesti toteutan sitä useammallakin elämän osa-alueella. Hyvä niin. Luulen.

Älkää ymmäräkö väärin - en valita. Enkä ole sitä mieltä, että fanfaarien pitäisi soida siksi, että teen sen, mitä minun pitää tehdä. Joinakin päivinä vain piristäisi, jos vaikka yliminä vähän kehuisi spontaanisti ;).

Teille lukijoille (toivon, että olette siellä jossain) minä suon monta kannustavaa pääntaputusta, mitä ikinä teettekin. Hyvin se sujuu, hieno tyttö, hieno poika. Hienosti tehty, jatka samaan malliin.

Tap tap tap tap tap.