Jotenkin olen jo pitkään kiertänyt raakatekstin kirjoittamista. Vältellyt kuin jotakuta rakasta, joka on kiukkuisella tuulella. Ehkä itseluottamuksen puutteesta, ehkä jostain muusta syystä. En ole oikein kyennyt menemään lähelle - olen ehkä pelännyt, ettei se huoli minusta, etten osaa, kykene, pysty. Ihan vuoden alku oli kamalan huono, pahempia epäilyksiä kuin vuosiin, se ehkä vaikuttaa vieläkin. En tiedä. Miten voi vältellä niin paljon sitä, jonka tietää tekevän itselleen niin hyvää?
Minun täytyy päästä taas raakatekstin lähelle. Minun täytyy uskaltaa mennä lähikuppilaan kirjoittamaan töiden jälkeen, vaikka se pelottaisi. Ai että mikä pelottaa? En tiedä - on ollut vaikea mennä sinne, siellä on niin paljon ihmisiä... Mutta jos kotona ollessani onnistun välttelemään kirjoitusvihkoani näin tehokkaasti, niin on lähdettävä kotoa pois ja kirjoitettava muualla. Ei siinä muukaan auta.
Äsken kirjoitin viisi sivua raakatekstiä. Ajattelua. Avaamista. Ei mitään kaunokirjallista tekstiä, ei aihioita, ei sellaista. Aloitin sanasta "muistan", niin kuin Goldberg kehottaa, ja annoin tulla. Muistin viiden päivän takaista tapahtumaa, muistin yksityiskohtia ja tunteita ja kirjoitin ne. Kirjoitusvihkoihini olen melkein vilpittömämpi kuin päiväkirjaani (en kirjoita päiväkirjaa enää kuin muutaman kerran vuodessa) ja toisaalta kirjoitusvihoissani on niin silkkaa mielikuvituksen kiemurtelua, ettei missään. Tekstiä. Aivan sama, onko se todellista muistoa vai jonkun muun kuviteltua muistoa, kunhan se kulkee, kunhan se varisee paperille, kunhan se saa sanat.
Loppuviikosta on tiedossa yhtä sun toista - laukku pitäisi pakata - joten lupaan, että ensi viikon alusta alkaen, vasta kun olen taas tukevasti arjessa, minä keskityn siihen, että kirjoitan raakatekstiä muun kirjoittamisen ohella. Ennen kaikkea raakatekstiä, koska sitten kun se on kohdallaan, alan ehkä löytää muitakin, puuttuvia palasia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti