Kävin kiertämässä Töölönlahden ja poikkesin Linnunlaulun kahvilassa mehulla. Lakkasin murjottamasta. Olo ei ole vielä aivan vakaa, mutta jo parempi. Söin mitä jääkaapista ja pakkasesta löytyi ja sainkin herkkuaterian. Parasta ruualla olivat tuoreet parsat, jotka paistoin kevyesti pannulla ja valelin sitruunamehulla sekä basilikasilpulla.
Katsottuani telkkarista Strömsön kirjoitin raakatekstiä, joka hämmensi minua ja sai minut hassusti hyvälle tuulelle. Raakateksti lähti vetämään ja siitä muotoutui hetimmiten kokonainen teksti. Välillä teki mieli lopettaa, oikaista edes ja kertoa vain muutamalla lauseella, miten tarina jatkui ja loppui, mutta en antanut periksi, vaan kirjoitin loppuun. Teksti ei ole uusi kreikkalainen, vaan hassu pieni tarina, jossa on enemmän spekulatiivisen fiktion aineksia kuin missään, mitä olen koskaan kirjoittanut. Tuntui mukavalta antaa mielikuvituksen viedä oman logiikkansa mukaan. Se lämmitti samalla tavalla kuin ikkunasta paistava aurinko. Kirjoitin melkein kahdeksan sivua ennen kuin lopetin. Jonain päivänä kirjoitan tarinan puhtaaksi ihan vain siitä ilosta, että se on niin erilainen kuin muut, mitä olen kirjoittanut.
Pidän kaihtimia auki, vaikka aurinko tulee kovin lämpimänä sisään. Sängyllä on aurinkoläikkä, johon tekee mieli käpertyä unille kuin kissa. En kuitenkaan voi kääriytyä aurinkoon ja alkaa päiväunille, vaan seuraavaksi imuroin, pesaisen ruuanlaittoastiat pois tiskialtaasta ja sitten silitän itselleni työvaatteita ensi viikolle. Ja yritän helliä sisälläni raakatekstin kirjoittamisesta syntynyttä lämmintä kerää.
5 kommenttia:
Hienoa! Sama kirjoittamisfiilis minulla nyt. Koko reissuajan oli outo olla. En osaa olla vain turistina. Kotona panin vauhtia puutarhassa ja nyt alkoi pitkästä aikaa tulla tekstiä. Se jos mikä = kotiinpaluuta!
Luin aiemman tekstisi "Teillä on niin paljon yhteistä" ja voi jestas, miten samaa mieltä taas tuostakin olen! Mietin, onko kaikilla samanlainen olo. Siis olemmeko me kaikki marginaalissa jollakin tasolla, mutta kaikki eivät sitä vain koe yhtä vahvasti (tai ajattele asiaa)? Usein kaipaan sitä, että kuuluisin edes yhteen ryhmään. Ihan sama, mihin. Silti tuntuu, että jopa omassa perheessä (saati suvussa!) voi olla hyvin irrallinen ja se taase lisää eksistentiaalista tuskaa, jota on jo ihan yli oman tarpeen. Toisaalta, jos ei olisi, mahtaisimmekohan kirjoittaa? Voiko olla, että juuri tuo tunne on kirjoittamisen polttoainetta? Ja voisiko olla niin, että tämän kanssa oppisi elämään ja tämän ansiosta voisi ajatella kuuluvansa johonkin samankaltaisten porukkaan, jossa on hyvä tyyppi juuri sellaisena kuin on - vaikkemme ikinä kohtaisikaan todellisessa maailmassa (mikä on todellinen maailma?)?
Kiitos taas, kun herättelit ajatuksia!
Katja - ehkä me olemme marginaalissa ja ulkopuolella, mutta toiset vähemmän ja toiset enemmän. Jostain syystä olen tavannut viime aikoina kirjoittajaporukoita, joiden meininkiin en vain sopeudu. Se tuntuu kummalliselta. Sitä saattaa ehkä miettiä, että hei, kivaa, ihmisiä, joiden kanssa voi puhua kirjoittamisesta! - ja sitten kun se hetki on käsillä, tuntee niin suurta erilaisuutta niitten toisten suhteen, ettei edes halua yrittää avata suutaan. Ainakaan kirjoittamisesta. Ei mistään niin henkilökohtaisesta.
Kirjoittaminen on tosiaan kotiinpaluuta ja kotia. Sitä kohtaan tuntee koti-ikävää, joka voi purkautua omituisilla tavoilla.
Kiva kuulla sinusta taas, Katja :)!
Kiitos. :)
Just noin se on kirjoittamisen kanssa minullakin. Se on jotenkin liian intiimiä, että siitä haluaisi tai voisi tai osaisi puhua edes muille kirjoittaville. Tai ehkä voisi vielä osata puhua, mutta että jakaisi ihan sillä lailla aidosti, dialogisella tasolla. Olen miettinyt, johtuuko se siitäkin, ettei ihan itsekään vielä tunne itseään kirjoittajana (vastaus: Ei johdu) tai siitä, että siten suojelee itseään (joo) ja siitä, että pelkää leimautuvansa yhdeksi niistä miljoonista wanna-be -kirjailijoista (joo). Päättelen siis, että ainakin minä otan kirjoittamisen (liian? voiko tässä yhteydessä edes käyttää tuota sanaa? Miten niin liian?) vakavasti. Vaikka se on myös suuri ilo, elämisen ja olemassaolon muoto, riemu, siivet ja juuret, se on samalla totinen verenkierto, jonka häiriintymistä pelkää - että jos sen paljastaa, veri valuukin reiteiltään maahan eikä sitä voi sieltä enää takaisin kauhoa. Jotakin tuon kaltaista.
Katja taas
Katja - juurikin noin. Tosin minä uskon, että silloin kun henkilökemiat kohtaavat ja tähtien asento on suotuisa, voi tavata kirjoittavan ihmisen, jonka kanssa pystyy puhumaan ihan oikeasti kirjoittamisesta. Olen tavannutkin muutamia ja heidän kanssaan on hienoa puhua. Aina ei välttämättä kohtaa edes muilla tasoilla, ei osaisi puhua ko. henkilön kanssa säätilasta tai muusta "normaalista", mutta niin kauan kun puhe pysyy kirjoittamisessa, juttua riittää ja se toimii.
Mikä siinä muuten tuntuu niin kamalalta, ettei tahdo leimautua yhdeksi niistä miljoonista wannabe-kirjailijoista? Vaikka sitähän tässä ollaan? Kummaa - kai sitä haluaa todistaa tai alleviivata (itselleen), että ei ole samanlainen kuin tuhannet muut - että on jotenkin erityinen, että itse vielä onnistuu, eikä ole wannabe koko loppuikäänsä.
Tuossa kommenttisi lopuss kirjoitit niin hyvin tuon, että mitä kirjoittaminen on tai voi olla. Juuri noin. Eilen taas koin tuon jotenkin tosi vahvasti - sen, että mikä minun oikea paikkani on, mikä minun elämäni kiintopiste on ja jos ei ole, niin pitää sellaiseksi tehdä.
Minä haluan sukeltaa pää edellä ja oppia hengittämään kuin kala.
mystisen positiivisin ja optimistisin kirjoittamisajatuksin ja samaa sinne toivoen, Rooibos
Hyvä pointti tuo wannabe-juttu. Aloin oikein miettiä, että syyllistynköhän koko ajan siihen, että luulen itsestäni liikoja? Nostanko itseäni muiden yläpuolelle ja siten samalla tietoisesti valitsen jonkin ikioman ylhäisen marginaalin, jossa on tilaa vain minulle. Hyi kauhea, mikä snobi-/diiva-asenne. Tätä(-kin) täytyy nyt kyllä pohtia.
Katja
Lähetä kommentti