Jos metsään haluat mennä nyt

Olen lukenut viime päivinä kaksi alekirjaostosta. Mila Teräksen Pimeän taivaan killan sekä Siri Kolun Metsän pimeän. Oli hauskaa lukea nuo kirjat nimenomaan peräkkäin, sillä ne keskustelivat toistensa kanssa. Molemmissa kirjoissa metsällä on oma, varsin suuri roolinsa, molemmissa päähenkilönä on nuori nainen, molemmissa puhutaan ulkopuolisuudesta, joku henkilöistä on enemmän tai vähemmän hullu, molemmissa joudutaan metsänpeittoon ja molemmat uusintavat Aino Kallaksen Sudenmorsianta, kumpikin omalla tavallaan. Ovat lisäksi saman vuoden satoa, 2008 julkaistuja molemmat.

Terästä lukiessa päivittelin keskiaikaan sijoittuvien osioiden kieltä, enkä oikein välittänyt nykyaikan sijoittuvien osioiden kerronnasta, mutta Kolun kieli hengästytti minut. Hyvä, että luin Teräksen ensin, sillä jos olisin lukenut sen Kolun jälkeen, se olisi tuntunut aivan laimealta. Toisin sanoen tykkäsin Kolun romaanista tosi paljon. Se kosketti. Tunnistin kirjan henkilöhahmoista tiettyjä ihmistyyppejä ja omaa suhtautumistani heihin. Tunnistin tunteita. Tunnistin haluja. Ajattelin kirjaa kun se oli loppu, ajattelin sen henkilöitä, ajattelin tapahtumia. Metsän pimeä oli minulle ennen kaikkea lukukokemus. Sellainen kirja, jonka halusi lukea kerralla loppuun, jonka tunnelma piti otteessaan ja jonka kieli upotti. Yllätyin, että pidin siitä niin paljon kuin pidin. Aion luetuttaa sen siskolla hetimmiten. Jos löydän kirjaa vielä jostain alelaarista, ostan sen Kaukomatkaajalle lähetettäväksi.

Olen retkeillyt monta päivää kirjallisissa metsissä, mutta huomenna olisi tarjolla retki ihan oikeaan metsään hevosen selässä. Lämpöä pitää vielä, hyvin pientä, mutta silti. Aion kuitenkin lähteä mukaan, reissua on suunniteltu pitkään ja se tekee minulle hyvää. Ehkä tämä sekundatautikin päättää metsässä, että mihin suuntaan lähtee - kokonaan pois vai kunnolla päälle.