Tänään on ollut paistetta ja pyryä sekä ulkona että sisällä. Sisäisesti olen päässyt nauttimaan niin murjotuksesta kuin toiveikkuudestakin. Viimeinen lomapäivä ennen virkavapaalle jääntiä. Kaikenlaisia ajatuksia on ollut.
Aamupäivällä kirjoitin korjaillen puhtaaksi yhden viime toukokuisen raakatekstin, jonka halusin talteen koneelle. Olin vähän miettinyt sitäkin, olisiko sillä voinut osallistua kilpailuun, mutta totesin siinä kirjoittaessani, että ei sittenkään. Teksti on niin raaka, että sitä pitäisi työstää tosi paljon, plus että en tiedä pidänkö perusastelemasta sittenkään. Idea on kiva, mutta toteutus ontuu. Ei sillä, olisi varmaan ihan hyvä juttu selättää tuo teksti ja saatankin palata siihen, jos siltä tuntuu. Nyt tuntuu siltä, että siltä ei tunnu. Kreikkalaiset ovat kuitenkin se "päätyö" ja niihin pitää keskittyä. Ja samalla kun kirjoitin edellisen lauseen, muistin sen, mitä tuossa tiskatessani mietin. Että miksi unohtaa niin helposti, että kirjoittaminen on matka, ei määränpää. Ehkä se johtuu siitä, että nyt kun aika on ollut rajallista, on pitänyt kulkea suorinta tietä, ei ole ollut aikaa nauttia matkanteosta niin paljon kuin kannattaisi. No, virkavapaata odotellessa.
Tavallaan turhan puhtaaksikirjoittamisen lisäksi olen pessyt koneellisen pyykkiä, olen tiskannut jättitiskin (miksi minulla on aina jättitiskejä?), laittanut ruokaa, syönyt, pessyt vessan ja vielä olisi jäljellä imurointi ennen kuin lähden jumppaan.
Ruokaa laittaessani tökkäsin sormen uuninseinään. Kahdesti, saman sormen samasta kohdasta. Jotkut eivät koskaan opi. Ja toisaalta, haluanko oppiakaan, sillä tavalla? Jos olisin antanut periksi siitä ensimmäisestä hylsystä, jonka sain kustantamo X:ltä vuosia ja taas vuosia sitten, olisin tehnyt väärin. Hiukkasen olen tänään miettinyt myös sitä, että entä jos tästäkään ei tule mitään. Kreikkalaisista siis. En miettinyt asiaa paljon, totesinpahan vain siinä kohtaa, kun huomautin itselleni, että keskipäivän murjotus johtui siitä, että tuleva virkavapaa paitsi innostaa, myös pelottaa. Ei auta, täytyy vain toivoa parasta ja tehdä parhaansa - ja muistaa nauttia matkasta.
Tulipa sekava postaus.
2 kommenttia:
Heissan. Itsekin lähettelin aikoinaan kilpailuihin tekstejä. Mutta sitten väsähdin. Aivan niin kuin sanoit: joku muu oli se "päätyö". Kilpailutekstit imaisevat aika lailla energiaa ja aikaa, eikä sitä ole tässä työssä käyvän elämässä liikaa, niin kuin hyvin tiedät :)
Mutta tuo oli kauniisti sanottu: kirjoittaminen on matka. Se on totta. Olen oppinut elämään asian kanssa. Olen kovin päämäärähakuinen ihminen :) Helpottavaa, kun saa nauttia matkasta eikä vain loppupisteestä.
Joo, kilpailutyöt imevät aikaa, ja etenkin jos ei satu olemaan jotain soveliasta tekstiä olemassa. Vähän sama olo niistä kuin sinulla - ei oikein jaksa, ei ole aikaa.
Kirjoittaminen on tosiaan matka, ja siitä pitäisi pystyä nauttimaan pelkkänä matkana - luulen, että kun matkasta nauttii, työn laatu on hyvää ja päämääräkin saavutetaan nopeammin. Tai jos ei saavuteta, niin onpahan ainakin ollut hauskaa :).
Lähetä kommentti