Yllättävän monet kirjoittavat käsin, vaikka yhtä sun toista teknistä apuvälinettä on tarjolla. Yllyimme juttelemaan kommenttilootassa käsin kirjoittamisesta ja alkoi tuntua siltä, että käsin kirjoittaminen tarvitsee oman postauksensa, vaikka olenkin kirjoitellut siitä aina välillä jotain pientä tänne blogiin.
Käsin kirjoittamisesta tuppaa eriytymään kaksi asiaa: millä ja mihin kirjoitetaan ja mitä kirjoitetaan. Minä kirjoitan mustekynällä ja mitä hyvänsä soopaa - noin niinkuin tiivistetysti. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole sitä.
Käsin kirjoittaminen on se osa kirjoittamista, jossa minä hifistelen. Pitää olla tietynlainen kynä, pitää olla tietynlaista paperia. Mustekynä, siis sellainen ei-tussi eikä kuivamustekynä, vaan ohutteräinen (ei liian!) mustekynä. Mielellään sellainen, joka kestää kirjoittaa pitempään kuin viikon ennen kuin muste loppuu, eli ei mitään ihan halpiskamaa. Jos saa valita, niin kynän kyljessä pitää lukea "non-fade" tai "permanent". Ja väri siis musta. Hätätilassa, jos mustaa kynää ei ole tarjolla, tartun siniseen.
Ostan kynäni yleensä Suomalaisesta kirjakaupasta tai Akateemisen kirjakaupan alakerrasta ja saan kulumaan kynien valitsemiseen tosi paljon aikaa. Yleensä ostan kerralla useampia - pari samanlaista hyväntuntuista tai hyväksi tiedettyä ja sitten ehkä uudenlaisen kynän kokeiluun.
Paperissa ei saa olla viivoja eikä ruutuja, vaan pelkkää tyhjää valkoista. Eikä paperi saa olla liian ohutta, ettei kynä tule läpi toiselle puolelle. Kirjoitan ehdottomasti vihkoon, mutta vihkon pitää olla kierreselkäinen; ne toimivat paremmin pienessä tilassa (voi avata ja kääntää kaksinkerroin) ja niissä säilyy illuusio siitä, että voin repäistä sivun pois vihosta, jos teksti on ihan todella huonoa. En kyllä revi sivuja irti, en jaksa nähdä niin paljon vaivaa, mutta se optio pitää olla olemassa. Vihkon koko on myös tärkeä: A5 on liian pieni, A4 liian iso. Jotain siltä väliltä. Vihkon kannella ei ole väliä, itse asiassa rumat ovat parempia kuin kauniit, niin ei tule paineita kirjoittaa sisällekin jotain kaunista. Kannen materiaalikin saa olla mitä vain: pehmeä tai kova.
Tällä hetkellä minulla on menossa erittäin rumakantisten lasten piirustus(?)vihkojen sarja. Aina kun näen ko. vihkoja, hamstraan niitä kirjakaupoista. Paperi on juuri sopivan paksuista, kansi hervottoman kamala (jopa niin ruma, että vältän pitämästä vihkoja julkisella paikalla kansi ylöspäin), kierteet selässä ja koko passeli sekä kirjoittamiseen että käsilaukkuun.
Minulla ei ole sääntöjä, että kirjoitusvihkojen pitäisi täyttyä tiettyä tahtia. Käsin kirjoittaminen on se kirjoittamisen perusleipä, johon palaan aina, joten sääntöjä ei tarvita. Silloin kun pystyn kirjoittamaan, kirjoitan käsin melkein päivittäin. Ja mitä tahansa. Tylsää raportointia olotilasta ja säästä ja tunnelmasta. Tajunnanvirtaa joka saattaa alkaa yhtä hyvin sanalla "hän" kuin sanalla "minä". Monisivuisia sepustuksia, jotka alkavat sanoista "haluaisin kirjoittaa". Luonnoksia uusiksi novelleiksi, henkilökuviksi, katkelmia olemassaolevien novellien henkilöiden elämästä. Mitä hyvänsä, kunhan ei selittelyä. Kirjoitan sellaisena kuin teksti tulee, hypellen, vaihdellen aihetta tai pysyen siinä. Raakatekstiä.
Käsin kirjoittaessani en välitä välimerkeistä, isoista kirjaimista - jos en keksi heti sopivaa sanaa, kirjoitan monta ehdokasta peräperää, kunnes oikea osuu kohdalle. Ylipäätään pyrin siihen, etten jää ajattelemaan, miettimään, että mitä seuraavaksi. Yritän kaataa kaiken suoraan paperille. Kaiken. Huonot, banaalit, typerät ilmaukset ja ajatukset myös. Kynän liikkeen täytyy olla jatkuvaa ja juuri se houkuttaa tai lipsauttaa paperille usein sellaista, mitä en olisi kirjoittanut, jos olisin miettinyt ja ennakoinut kynän liikkeitä. Saan kiinni omituisia sanavalintoja, yllättäviä tapahtumia, sensuroimattomia ajatuksia. Käsin kirjoittamalla pyrin pitämään itseni auki. Itseni - niin no, sen paikan, josta kirjoitus tulee, on se sitten sielu tai mieli tai alitajunta tai ne kaikki yhdessä.
Käsin kirjoittamista on vaikea kuvata sanoin, mutta pääpointti raakatekstin kirjoittamisessa kai on se, että kun pitää auki yhteyden alitajunnan ja kynän välillä, saa enemmän kuin pyytää.
Äsken kirjoitin raakatekstiä, pitkästä aikaa. Tajusin eilen illalla, että tänään on kirjoitettava, jos haluan pois sen mieleen pesiytyneen hermostuneen äkeyden. Ensimmäisen kahden sivun jälkeen tunsin jo rentoutuvani. Tuntui hyvältä. Helpotti. En tiedä, olenko vain ehdollistunut käsin kirjoittamiseen vai onko tyyneyden ja tyytyväisyyden tunne aina uusi - eikä sillä ole väliäkään. Pääasia on, että kynä liikkuu, mieli liikkuu ja minusta tuntuu hyvältä.
5 kommenttia:
Kuvastavatkohan käsinkirjoittamisvaatimukset ihmistä muutenkin kirjoittajana? Siis: Mitä tarkempi ja vaativampi välineiden suhteen on, sitä tarkempi ja vaativampi on myös tekstinsä suhteen? (Heitän veikkauksen noin päin, koska kirjoittaessani olen itse tosi leväperäinen laadulle, ja olen ihan erilainen kuin sinä myös välineiden suhteen.)
Minulle käy kynä kuin kynä - on onnellinen sattuma, jos käteen osuu hyvä ja soljuva. Mutta en etsi. Nappaan sen, mikä ensimmäisenä eteen osuu.
Vihko on mieluiten A4, niitä ostan kaupasta. Mutta jos tarjolla onkin erityisiä A5-vihkoja (tarkoittaa tässä erityisen halpoja, tyyliin 0.10 €/vihko) ostan niitä, vihkoja nimittäin kuluu paljon. Kauniit kannet on plussaa, mutta ei ehdoton edellytys.
Ainoa, mistä pidän tarkasti kiinni käsinkirjoitustarvikkeita valitessani, on se, että vihkossa on oltava ruudut. Blancot sivut vetävät rivit ikävästi vinoon. Viivoitus taas on liian väljää, enkä osaa kirjoittaa kahta riviä yhden rivivälin väliin.
Heh, löytyihän sitä vaativuutta minustakin, vaikka luulin jo, että minulle mikä tahansa kelpaa.
Olen se rengasselkäinen ruutuvihkoanonyymi; minun vihkoni ovat mieluummin pehmeäkantisia, joita voi runtata käsilaukkuun. Kokeilin kovakantisia, mutta olivatkin hankalampia. A4 ja A5 käy riippuen, mitä kirjoitan. Yleensä A5, mutta joskus suunnitelmat tarvitsevat tilaa :). Kansia erilaisia, joista vihot erottaa; monta vihkoa yhtaikaa käytössä eri tarinoille. Tai niin oli tarkoitus, mutta käytännössä ovat sekoittuneet...
En paljonkaan kirjoita raakatekstiä. Olen kyllä aikonut tätä blogiasi seuratessa ja ajatellut niitä Cameronin aamusivuja, mutta vielä on kokeilematta. Vihkoihin kirjoitan suunnitelmia, luonnostelmia, pieniä pätkiä, muistiinlaitettavaa. Joskus ihan ranskalaisilla viivoilla että ehdin saada asiat päästä talteen ennenkuin ne katoavat!
Käsialani on karmeaa enkä aina saa itsekään siitä selvää, ehkä siksikin käsinkirjoitus on enimmäkseen luonnostelua. Joskus on ihana kirjoittaa käsin, liuttaa hyvää kynää soljuen paperilla, mutta ei mene kauankaan kun tekstistä ei saa enää selvää...
Hippiehurrey: Täytyy myöntää, että minussa on kyllä pilkunviilaajan vikaa tekstin suhteen - haluan, että se on just, eikä melkein ja kielioppi samoin. Kielen täytyy olla kohdallaan, siis.
Minusta ruudut tai viivat kahlitsevat liikaa. Kirjoitusvihkoistani näkyykin, milloin teksti on alkanut viedä mukanaan: käsiala muuttuu jotenkin avoimemmaksi ja epäselvemmäksi ja joskus minulla on Anonyymin kanssa samoja ongelmia; käsialasta ei tahdo saada selvää. Vaikkakin joskus väärinlukemisista on poikinut puhtaaksikirjoitusvaiheessa uusia ideoita ;).
Anonyymi: raakatekstissä on minullakin pieniä pätkiä mukana työn alla oleviin teksteihin, yksittäisiä lauseita tai tekstinkatkelmia, jotka tulevat mieleen ja pitää merkitä muistiin. Paljon myös soopaa, todella paljon :).
Olet kyllä, Rooibos, asian ytimessä tuossa käsinkirjoittamisen ihanuudessa: että kaikki vain ylös eikä mitään kontrollia sen suhteen, onko ilmaisu täydellinen vai ei.
Kirjoitin omaan blogiini niin ikään käsin/koneella kirjoittamisesta. Tuli erilainen juttu kuin sinulle, mutta niinhän niistä tuppaakin tulemaan. Siksi kai kirjoittaminen onkin niin hauskaa!
Valkoinen, ruuduton papru, jee!
Vaivanpalkka: valkoinen, ruuduton paperi tosiaankin :D! Kävin kommentoimassa postaustasi, se oli kiva lukea.
Lähetä kommentti