Ei olla ravintoketjun huipulla

Minä olen väsynyt. Tired. Trött. Poikki ja pinoon. Kops. Läts. Jää vain se kuuluisa märkä läntti. Kasvojani väsyttää. Mahaani väsyttää. Silmiäni väsyttää, niskasta puhumattakaan. Puuuuuh.

Takana on ensimmäinen työpäivä. En tehnyt juuri muuta konkreettista kuin luin meilit, mutta kuuntelin muita sitäkin enemmän. Keräsin tietoa. Iltapäivän edetessä tajusin yhden asian. Kroppa muistaa.

Tämänpäiväisten tarkkailujeni perusteella sanoisin, että pakoon valmistautuvan eläimen elimistö reagoi seuraavasti: 1. Elintoiminnot nopeutuvat. Jos on juotu desi vettä, siitä pitää päästä äkkiä eroon, jottei se hölsky mahassa kun kirmaa karkuun. 2. Vatsalihakset ovat valmiustilassa. Koittakaa vaikka itse - pakoon pinkaisu toimii paljon paremmin silloin kun vatsalihakset ovat tiukkoina versus siihen, että pönötät maha rentona. Ja väitän, että mikä tahansa eläinten käyttäytymistieteellinen lähde vahvistaa väitteeni oikeiksi.

Ei, en ole sen enempää eläin kuin ennenkään, enkä ollut lähdössä töistä käpälämäkeen, mutta stressi, tuo vanha viholliseni, se muistutti itsestään. Kroppani on ilmeisesti oppinut tehokkaasti, että siinä ympäristössä minä stressaan, joten se aloitti kaikki stressin elkeet ennen kuin ehdin itse kissaa sanoa. Hiiteen kaikki tiedostamaton tässä kohtaa, vaikka kirjoittaessani alitajunta onkin korvaamaton. Miten ihmeessä saan kroppani tajuamaan, että hätää ei ole, stressiä ei ole, voidaan ottaa ihan rennosti? Tästä taitaa tulla haasteellinen kesä.

Kroppa reagoi, mutta niin reagoi mielikin. Joku taisi unohtaa pääni päiväksi linkoavaan pesukoneeseen. Niin paljon tunteita minun ympärilläni! Niin paljon latautuneita sanoja, stressin kiristämiä kasvoja! En minä ole tottunut siihen. En ole tottunut edes siihen, että omat mielialani säntäilevät tuolla tavalla, peilaavat aina keskustelukumppania, tai ottavat sen toisen ääripään. Väsyttää. Kello on vaille kahdeksan. Päiväunia ei uskalla nukkua enää, mutta jos menisin tosi aikaisin sänkyyn?

Tiedän, että kyllä se siitä, että alku aina hankalaa. Sen jälkeen kun on ollut virkavapaalla 3,5 kuukautta, ensimmäinen työpäivä tuntuu kyllä siltä kuin olisin jäänyt jyrän alle. Tottumiskysymys. Jollain tapaa pelkään sekä sitä, että en totu, ja sitä, että ehkä totunkin.