Sittenkin, sittenkin menin Prosakiin vaikka velvollisuudet tappelivat haluani vastaan, ja hyvä että menin. Riikka Ala-Harja oli hyvä, Jyrki Vainonen oli ihana (sori tällaisen adjektiivin käyttö - ihailen Vainosta kovasti ja tuntuu, että tämä adjektiivi ei ole kyllin kunnioittava, mutta kun tuolta minusta tuntuu!) ja minä väsynyt, mutta onnellinen. Kaiken työnteon, epäkirjoittamisen, ahdistumisen, pitäisi-elämän ja muun sälän ja sählän keskellä yhtäkkiä piti pakostikin istua alas ja rauhoittua kuuntelemaan kun ihmiset puhuivat kirjoittamisesta. Eivätkä pelkästään Ala-Harja ja Vainonen, vaan myös tutuista ja tuntemattomista koostuva pöytäseurue, jonka kanssa käytiin keskusteluja kirjoittamisesta ja sen vierestä. Vaikka olen ihan tuhannen poikki, niin silti tuntuu siltä kuin joku olisi avannut päässäni ikkunan ja raitis ilma olisi puhaltanut hetken ajan sisään. Kuin olisin kaivanut toisen (oikean) minäni naftaliinista ja antanut sen verrytellä jäseniään. Kuin olisin ollut tätä ennen vain puolikas Rooibos, ja palannut nyt hetkeksi toisen puolikkaani luokse.
Vainonen käytti taas niitä sanoja, jotka osuivat ja upposivat minuun hermoja myöten. Ihan normaaleista asioista hän puhui, mutta tiedättehän, kun joku kuvaa sinulle läheistä asiaa niillä sanoilla, jotka osuvat juuri eikä melkein? Pateettista ja nolottaa myöntää, mutta itketti. Esimerkiksi se, kun Vainonen vastasi juontajan kysymykseen, että miksi hän kirjoittaa. En saanut sanatarkkaa sitaattia, mutta melkein, kun Vainonen sanoi kirjoittavansa siksi, että hänen sielussaan on kohta tai täplä, joka ei saa ilmaisua/täyttymystä/tule ilmaistuksi silloin kun hän puhuu tai laulaa tai kääntää kirjallisuutta tai laittaa ruokaa tai hoitaa puutarhaa. Se osa hänen sielustaan saa ilmaisunsa (jota se siis kaipaa) vain silloin, kun hän kirjoittaa. - - - Miten yksinkertainen asia, miten yksinkertaisesti sanottu, mutta upposi. Itse en ole osannut sanoa tuota kummemmin kuin niin, että en saa mistään sellaisia kiksejä kuin kirjoittamisesta, mutta tuo Vainosen selitys tuntui niin tutulta, niin tutulta, että ihan kipeää teki.
Muutenkin ilta tuntui siltä, että joku yritti puhua minulle - sanoa jotain. Edellinen kerta kun olen ollut Dubrovnikissa, oli minulle monella tapaa merkityksellinen, ja tämäniltaisessa Prosakissa sekä Ala-Harja että Vainonen toistivat niitä motiiveja, jotka jo muutenkin liitän kyseiseen paikkaan. Hämmentävää ja koskettavaa.
Voi olla, ettei tässä blogikirjoituksessa ole päätä eikä häntää kun luen tämän huomenna, mutta ei se mitään. Ehkä olen sekava tänään - ei se mitään. Tärkeintä on se, että olen tuntenut tänään tunteita ja ajatellut ajatuksia, joita en ole saanut tuntea ja ajatella pitkään aikaan. Se tekee hyvää tämän rankan viikon keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti