Takkuja

Tänäänkin olisi ollut niin helppoa ja miellyttävää lipua ohi kirjoittamisesta, sujahtaa sohvalle kirjan kanssa, kutimen kanssa, telkkarin kanssa ja selittää taas huomenissa, että en ehtinyt jaksanut kyennyt ja tuntea huonoa omaatuntoa luissa asti. Onneksi jotain muuta tapahtui. Joku itsekurin rippunen raahautui esiin arjen turruttamista aivoistani.

Luin Kreikkalaisista saamani lausunnot (sain sieltä ensimmäisestä kustantamosta siis kahden eri ihmisen kommentit kässäristä) ja avasin Omegan. Viilailin sitä hiukan, muuttelin sanoja sinne tänne ja päätin sitten, että Omega on tältä erää valmis. Sitten seuraavan kimppuun. Minkä niistä?

Selasin lausuntoja eestaas miettien, minkä niissä mainitun tekstin ottaisin seuraavaksi, ja tajusin, että ei Omega ole valmis. Halusin taas vain mennä siitä, missä aita on matalin. Ensin teki mieli heittäytyä itsesäälin syövereihin (tänne blogiini tullaan muuten aika usein hakusanalla "itsesääli" - en kai minä niin usein sen kourissa ole?) ja ruoskia itseäni sillä, kuinka huono olen ja kuinka en ikinä tule pääsemään loppuun asti koska olen niin huono, mutta kas kummaa, jostain löytyi taas rippunen järkeä. Kynä, vihko ja raakatekstiä.

Kirjoitin kuusi sivua raakatekstiä soveltaen hiukan Hirvosen ja Silfverbergin Sata sivua -kirjoitusoppaan tehtävää nro 82 Kysymys, jossa käsketään esittämään kysymyksiä henkilöhahmolle. Sovelsin sen verran, että kirjoitin, vaikka harjoituksessa sanottiin, että älä kirjoita, vaan mieti. Kirjoitin siis sinne tänne, hortoillen, mutta kirjoitin kuitenkin. Nyt jätän kirjoittamisen täksi illaksi ja annan ajatusten muhia. Luulen, että saatoin löytää ihan hyvän kulman tekstiin, mutta vielä pitäisi varmaan löytää tyylillinen särö. Hmm. Perjantaina on vapaapäivä ja aion keskittyä silloin Omegaan.

Sata sivua on muuten hyvä kirja. Hyviä harjoituksia. Olen kääntänyt sivujen kulmia niistä kohdin, joihin aion palata ensi tilassa. Tämä pieni sovellus harjoituksesta nro 82 oli ensimmäinen, jonka tein Sadasta sivusta, mutta luulen, että siellä on vielä paljon sopivia aseita minulle. Aseita? Tarkoitin tietysti työvälineitä... Joskus vain kirjoittaminen tuntuu taistelulta, niin kuin tänäänkin. En halunnut aloittaa, se sujui takerrellen, mutta nyt olen (tietenkin) tyytyväinen, että kirjoitin. Itse asiassa kirjoittaminen saa haluamaan lisää kirjoittamista. Ei kuitenkaan tänään. Tänään on pakko mennä ajoissa nukkumaan. Sängyssä aion lukea uusinta palkkapäiväkirjaani, Maggie Stiefvaterin Väristys-nuortenromaania. Tarvitsin jotain tuollaista tähän väliin, jotain kevyttä ja upottavaa, vaikka olinkin alun perin ajatellut, että ostaisin enimmäkseen kotimaista kaunokirjallisuutta palkkapäiväkirjoina.

Tämä bloggaus on yhtä sekava ja takelteleva kuin oli raakatekstin kirjoittaminenkin. Onneksi kirjoitin, kuitenkin. Nyt minulla on jokin hahmotelma, minkä kanssa lähden liikkeelle perjantaina kun pidän kirjoittamisvapaapäivän.