Ihan tavallinen ilta, jolloin yritetään olla ajattelematta ja epäonnistutaan siinä

On ihan hirveän vaikea olla ajattelematta huomista. Välillä se onnistuu. Välillä ei. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että en tiedä yhtään, minkälaisia uutisia saan. Yritän valmistautua henkisesti siihen, että Kustantamo A:n tavoin Kustantamo E toteaa, että "olet taitava kirjoittaja ja novellisi ovat hyviä, mutta tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että emme julkaise käsikirjoitustasi". Tai ettei Kustantamo E:stä kuulu mitään huomenna. Ei, vaikka kuinka odottaisin. Sitähän ei oikeastaan luvattukaan; kerrottiin, että keskustelevat perjantaina ja että ovat yhteyksissä. Minähän sen kuvittelen omassa, optimistisessa mielessäni, että saan nimenomaan huomenna sen yhteydenoton.

Välillä olen ihan normaali ja sitten taas jännittää. Vaikka tavallaan kaikki on mahdollista juuri nyt: toivoa on, sitä ei ole otettu vielä pois; mikään ei ole varmaa. Eli pitäisikö minun toivoa, että en saisi yhteydenottoa vielä huomenna? En todellakaan toivo niin! Toivon, että saan kuulla huomenna edes jotain, etten ihan menetä hermojani viikonlopun aikana...

Keitän perunoita. Seuraavaksi ripustan pyykit. En ylireagoi, enhän? Ripustan pyykit, syön ruokaa, näen kaveria ihan niin kuin minä tahansa iltana. Tämä on mikä tahansa ilta, tavallinen ilta. Huominen on tavallinen päivä. Mitä tahansa sieltä tuleekaan (jos tulee, toivottavasti! voi, toivottavasti!), olen päässyt taas askeleen pidemmälle, se minun pitää muistaa. Ja se, miten riemukas on olo, kun ajatuksiin pääsee pujahtamaan toiveikas, kirkkaan kevätillan värinen kuva siitä, että mitä jos, jos kuitenkin...