Tänä aamuna olen ajatellut kirjoittamista. Tiskit likoavat ja pesukone pyörittää pyykkiä. Minä ajattelen kirjoittamista ja Kreikkalaisia, enkä tiedä. Kreikkalaiset ovat mitä ovat ja novelleja on vaikea saada julkaistua. Lisäksi tuntuu, että tällä hetkellä pitäisi kirjoittaa novelleja, joissa on todellisuudesta vinksahtaneita elementtejä, jotain oikein erikoista tai räväkkää, jotta olisi mahdollisuuksia päästä julkaisukynnyksen yli. Minun pienet Kreikkalaiseni eivät ole spekulatiivista fiktiota, eivät lainaa kauhuelokuvien kuvastoa, eivät näytä todellisuutta jonain aivan muuna kuin se on. Paradoksaalista sinänsä, että juuri kun olen päässyt lähemmäs julkaisukynnystä kuin ikinä, olen kaikkein epävarmin novellieni suhteen. Kai se on pelkoa, että nyt löytyi se lasikatto, johon taon päätä koko loppuelämäni.
Jostain syystä ajatus siitä, että julkaisua joutuisi odottamaan seuraavaan kässäriin asti, on melko halvaannuttava. Jokainen kirjoittamani käsikirjoitus on ollut askel matkalla kohti parempaa kirjoittamista. Ajatus siitä, että Kreikkalaisten ei kuuluisikaan olla se käsikirjoitus, joka oikeasti nostaa minut uudelle tasolle, vaan että se olisi yksi näistä väliportaista, on kammottava. Miksikö? Uusi käsikirjoitus ja sen hiominen tarkoittaa vielä vuosien työtä. Vuosien! Ai että vielä pitäisi odottaa vuosia?! Kaikkien näiden vuosien jälkeen? Huh.
Viime aikoina minua on kutsuttu tarinankertojaksi. Minua. Melkein mikään ei voisi olla hämmentävämpi sana yhdistettäväksi minuun. Eihän minulla ole tarinoita. Ne ovat vain Kreikkalaisia. Koen novellini enemmän kuviksi kuin tarinoiksi. Ne alkavat minun päässäni kuvasta tai tunteesta. En tiedä kirjoittaessani, mitä seuraavassa lauseessa tulee tapahtumaan. En osaa kirjoittaa juoninovellia. Tarinankertoja kuulostaa pitkältä, runsaalta ja polveilevalta proosalta, sujuvalukuiselta, risteileviltä ihmiskohtaloilta, huolellisesti rakennetuilta juonikuvioilta, tiiliskiviromaaneilta, leirinuotioilta. En yhdistä sanaa itseeni lainkaan. Omituista, että minua on kutsuttu Kreikkalaisten kohdalla nimenomaan tarinankertojaksi. Olen onnettoman huono analysoimaan omia novellejani, mutta minulla on aina ollut vahva intuitio, että tarinallisuus on kaukana niistä. Ei kuulemma ole.
Kaiken ylläolevan lisäksi olen kyllin laskelmoiva ajatellakseni, että katsos Rooibos, jos sinä kerran olet nyt alamaissa ja epäilet Kreikkalaisia kovasti ja kaikkea kirjoittamistasi ja sitä tuletko ikinä yltämään mihinkään merkittävään, niin eikö nyt olisikin täydellinen sauma saada se kustannussopimus? Että voisit sitten jälkeenpäin todeta, että "siinä vaiheessa olin tosi allapäin, kuopassa ja suossa, ja uskoin, että Kreikkalaisista ei koskaan ole mihinkään, ja silloin sain vihdoin sen sopimuksen". Saahan näitä suunnitella. Yleensä mikään, mitä on toivonut näin kovasti ja jolle antaa ohjeita siitä, miten sen pitäisi tapahtua, ei tapahdu niin kuin on suunnitellut.
Tällä bloggauksella ei ole päätä eikä häntää. Kunhan ajattelin ääneen. Menen tiskaamaan. Aioin kirjoittaa, että menen tiskaamaan ja jatkan ajattelua, mutta sitten totesin, että niin, mitä se auttaa? Se on tietysti hyvästä, että yrittää selvittää itselleen, millaisia tekstejä on kirjoittanut, mutta sopimuksen haikailu ja Kreikkalaisten kelvollisuuden arvailu, se ei auta yhtään mitään, ei liikauta maailmaan mihinkään päin. Taidan siis mennä tiskaamaan.
8 kommenttia:
Niin tuttu tunne. Ei siis että olisin missään nimessä päässyt noin lähelle julkaisukynnystä kuin sinä, mutta tuo tunne, ettei haluaisi odottaa enää vuosia vuosien jälkeen...
Uskon, että sinä vielä onnistut! Vaikka novellikokoelman julkaistuksi saaminen on varmasti vielä vaikeampaa kuin romaanin, mutta eihän lajiaan voi vaihtaa vain siksi, että se menisi paremmin kaupaksi.
Tsemppiä! Itse olen antaumuksella seurannut sun sitkeää työstämistä Kreikkalaisten suhteen. Olen toivonut omalle kirjoittamiselle samanlaista paloa ja välillä inspiroitunut kirjoittamisen suhteen täällä piipahdettuani. Sun tekstisi on jo nyt niin koskettavaa ja soljuvaa täällä blogissa, olen varma että pystyt tuomaan samaa myös novelleihisi ja muihin teksteihin. Täältä sivusta on niin helppo huudella, että ihan varmana näistä syistä vielä tärppää! Mutta tunnistan tuon kärsimättömyyden ja turhautumisen (musta piti tulla maailman henkevin nuori esikoiskirjailija, vaan kuinkas sitten kävikään). Voimia ja uutta intoa niin kirjoittamiseen kuin odottamiseenkin!
Älä epäile; Kreikkalaiset on varmasti hyvä setti! Onhan se nähty jo palautteiden perusteella, eikös! Sitä paitsi tuskin menee enää vuosia..joten hyvää tiskausta ja kirjoittamista :)
Valoisia ajatuksia sinulle, Rooibos! Jos tämä ollenkaan lohduttaa, kirjoitan: se että uskallat kirjoittaa epävarmuudestasi, lohduttaa muita. Minua ainakin. Olen jo täällä blogistaiassa oppinut, että epävarmuuden tunteet ja ei tästä mitään tule -ajatukset kuuluvat prosessiin, mutta silloin kun ne rysähtävät itsellä päälle, on hankala muistaa, että niitä kuuluu olla. Tai vaikka muistaisi, on hankala hyväksyä sitä, että niitä on.
Olisinpa itse edes saanut jo valmiiksi jotakin sellaista, minkä voisi lähettää kustantamoon.
Tsemppiä! Valoa!
<3 Ajatuksien purkamistahan omatkin postaukseni yleensä ovat <3 Ajattelen mustaa valkoiselle :) Iloisen rentoa päivän jatkoa!
B.N.: Niinpä, lajiaan ei voi tuosta vain vaihtaa. Kreikkalaiset ovat novelleja, enkä saa niitä romaaniksi vaikka kuinka yrittäisin ;). Ja mitä tulee takana oleviin vuosiin ja edessä oleviin vuosiin, niin toisaalta, tekeekö tässä konkurssissa muutama vuosi sinne tai tänne mitään ;).
Juliana: Kiitos tsemppauksesta! Ja kyllä, minustakin piti tulla henkevä nuori esikoiskirjailija - nyt olen ottanut jo molemmat adjektiivit pois ja toivon, että minusta tulee esikoiskirjailija ennen kuin tuohon joutuu laittamaan eteen sanan "vanha" :D!
Helmi-Maaria: Kiitos :). Toivotaan, ettei mene enää vuosia. Ja juu, tiskaaminen oli ihan mukavaa :).
Paula: Täytyy myöntää, että kyllä se lohduttaa, jos näistä minun ähellyksistäni ja epäilyksistäni on jotain iloa jollekulle :). Tuo on ihan totta, että kaikki nämä tunteet nyt vain sattuvat kuulumaan kirjoittamiseen, ei siitä mihinkään pääse. Jotenkin sen tuppaa vain unohtamaan siinä kohtaa kun itse on siellä alamaastoissa. Kiitos tsempeistä ja valosta, samaa sinne, paljon molempia :)!
Vera: Kiitos - päivän jatko oli oikeastaan aika rento ja mukava :).
Lopuksi taas kiitos teille kaikille ihanille yhteisesti. Olette ihan ykkösiä. Valoisia päiviä kaikille :)!
Kiitos, Rooibos. Osaat todella hienosti pukea sanoksi minunkin tunteeni. Huonon blogistin olisi varmaan paras laittaa seuraavaan postaukseen vain linkki tänne :)
Olen kehittänyt hirveän stressin siitä mitä seuraavaksi kirjottaisin. Koska jos en ikinä saa tämän tekeleen kuvia valmiiksi, pitäisi olla äkkiä (mieluiten eilen) valmiina jotain muuta kustantajalle tyrkättävää. Hirvittää, hirvittää ajatus vuosien uudesta työstä ja kenties sekin on turhaa...
Samaa laskelmointia minäkin harrastin, "kun nyt olen näin siipi maassa enkä yhtään osaa odottaa mitään hyvää, se varmaan iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta". Se puhelu siis, se sopimus. Eipä ole iskenyt :D Luovuin toivosta. Helpottaa oloa, kun ei elättele turhia toiveita ja putoa taas pilvistä.
Onko tässä -taas kerran- purettava stressi kirjoittamiseen? Kun ei sitä oikein muutakaan tämän touhun edistymiseksi voi eikä osaa tehdä? Ottaisi vaan läppärin eteen ja alkaisi naputtaa.
-Leijona
Leijona: Niin kovin tutut tunnelmat sinullakin :). Kirjoittavat ihmiset eivät ole ihan äärettömän erilaisia, meistä löytyy paljon samoja asioita ja tunteita, vaikka joskus tuntuukin, että on jotenkin superhyperainutlaatuinen tunteidensa kanssa. Ei ole. Se on aika lohduttavaa, vaikka joillekin se voi tietysti olla kova paikkakin, huomata että on muita samanlaisia ;). Tsemppiä kirjoittamiseen, Leijona, kyllä se siitä, ihan varmasti ja nimenomaan kirjoittamalla.
Lähetä kommentti