Tai sitten ei

Tänä aamuna olen ajatellut kirjoittamista. Tiskit likoavat ja pesukone pyörittää pyykkiä. Minä ajattelen kirjoittamista ja Kreikkalaisia, enkä tiedä. Kreikkalaiset ovat mitä ovat ja novelleja on vaikea saada julkaistua. Lisäksi tuntuu, että tällä hetkellä pitäisi kirjoittaa novelleja, joissa on todellisuudesta vinksahtaneita elementtejä, jotain oikein erikoista tai räväkkää, jotta olisi mahdollisuuksia päästä julkaisukynnyksen yli. Minun pienet Kreikkalaiseni eivät ole spekulatiivista fiktiota, eivät lainaa kauhuelokuvien kuvastoa, eivät näytä todellisuutta jonain aivan muuna kuin se on.  Paradoksaalista sinänsä, että juuri kun olen päässyt lähemmäs julkaisukynnystä kuin ikinä, olen kaikkein epävarmin novellieni suhteen. Kai se on pelkoa, että nyt löytyi se lasikatto, johon taon päätä koko loppuelämäni.

Jostain syystä ajatus siitä, että julkaisua joutuisi odottamaan seuraavaan kässäriin asti, on melko halvaannuttava. Jokainen kirjoittamani käsikirjoitus on ollut askel matkalla kohti parempaa kirjoittamista. Ajatus siitä, että Kreikkalaisten ei kuuluisikaan olla se käsikirjoitus, joka oikeasti nostaa minut uudelle tasolle, vaan että se olisi yksi näistä väliportaista, on kammottava. Miksikö? Uusi käsikirjoitus ja sen hiominen tarkoittaa vielä vuosien työtä. Vuosien! Ai että vielä pitäisi odottaa vuosia?! Kaikkien näiden vuosien jälkeen? Huh.

Viime aikoina minua on kutsuttu tarinankertojaksi. Minua. Melkein mikään ei voisi olla hämmentävämpi sana yhdistettäväksi minuun. Eihän minulla ole tarinoita. Ne ovat vain Kreikkalaisia. Koen novellini enemmän kuviksi kuin tarinoiksi. Ne alkavat minun päässäni kuvasta tai tunteesta. En tiedä kirjoittaessani, mitä seuraavassa lauseessa tulee tapahtumaan. En osaa kirjoittaa juoninovellia. Tarinankertoja kuulostaa pitkältä, runsaalta ja polveilevalta proosalta, sujuvalukuiselta, risteileviltä ihmiskohtaloilta, huolellisesti rakennetuilta juonikuvioilta, tiiliskiviromaaneilta, leirinuotioilta. En yhdistä sanaa itseeni lainkaan. Omituista, että minua on kutsuttu Kreikkalaisten kohdalla nimenomaan tarinankertojaksi. Olen onnettoman huono analysoimaan omia novellejani, mutta minulla on aina ollut vahva intuitio, että tarinallisuus on kaukana niistä. Ei kuulemma ole.

Kaiken ylläolevan lisäksi olen kyllin laskelmoiva ajatellakseni, että katsos Rooibos, jos sinä kerran olet nyt alamaissa ja epäilet Kreikkalaisia kovasti ja kaikkea kirjoittamistasi ja sitä tuletko ikinä yltämään mihinkään merkittävään, niin eikö nyt olisikin täydellinen sauma saada se kustannussopimus? Että voisit sitten jälkeenpäin todeta, että "siinä vaiheessa olin tosi allapäin, kuopassa ja suossa, ja uskoin, että Kreikkalaisista ei koskaan ole mihinkään, ja silloin sain vihdoin sen sopimuksen". Saahan näitä suunnitella. Yleensä mikään, mitä on toivonut näin kovasti ja jolle antaa ohjeita siitä, miten sen pitäisi tapahtua, ei tapahdu niin kuin on suunnitellut.

Tällä bloggauksella ei ole päätä eikä häntää. Kunhan ajattelin ääneen. Menen tiskaamaan. Aioin kirjoittaa, että menen tiskaamaan ja jatkan ajattelua, mutta sitten totesin, että niin, mitä se auttaa? Se on tietysti hyvästä, että yrittää selvittää itselleen, millaisia tekstejä on kirjoittanut, mutta sopimuksen haikailu ja Kreikkalaisten kelvollisuuden arvailu, se ei auta yhtään mitään, ei liikauta maailmaan mihinkään päin. Taidan siis mennä tiskaamaan.