Luopumisesta

Soitan taustalla Katjan blogissa ensimmäisenä kuuluvaa biisiä. Se sopii tähän tunnelmaan, joka on tyyni, aavistuksen surullinen ja väsynyt.

Lensin kotiin viikonloppureissuiltani. Täällä kotona oli lämpimämpää ja harmaampaa kuin siellä, missä olin kylässä.

Lauantaina hevosen selässä aurinkoisessa laihassa männikössä puhuin ääneen siitä, minkä olin jo tajunnut todeksi. Ääneen puhuttuna asioista tulee todempia. Syksystä ja talvesta tulee kiireisiä ja jostain on luovuttava. Ei kokonaan, mutta luovuttava silti. En haluaisi vähentää ratsastusta, mutta muutakaan keinoa saada lisäaikaa ei ole. Jos käyn harvakseltaan ylläpitämässä jonkinlaista tuntumaa, en voi tehdä sitä estetunneilla, on pakko tehdä se sileällä. En halua luopua rakkaasta harrastuksesta ja henkireiästäni, mutta en tiedä miten muutenkaan pystyn panostamaan kirjoittamiseen ja pysymään kasassa tällä aikataululla. Joka viikko yksi ilta on tässä kohden liikaa, vaikka haluaisinkin hyppiä esteitä enkä käydä koulutunneilla. Se on surullista. Kerron itselleni, etten ole lopettamassa mitään, vähentämässä vain, yritän rauhoitella. Harmittaa. Samalla olen kuitenkin huojentunut - ehkä selviän tästä kaikesta sittenkin. Ehkä pystyn panostamaan kunnolla siihen, mikä on tärkeintä.

Kotiinpaluu on aina mukavaa, mutta hiukan myös ankeaa joskus. Tänään siksi, että edessä on työviikko ja juuri nyt kun ilta alkaa olla tympeän harmaa ennen kuin aavistus hämärää värittää sitä, ensi viikko tuntuu ahdistavalta, vaikealta, satuttavalta - se on kivi ylhäällä henkitorven päällä, siinä solisluiden välisessä kuopassa. Tunne menee pois, tiedän sen, ihan piankin. Hengittelen vähän, juon vettä, liikutan lihaksia ympäri asuntoa ja kaikki on taas ihan tavallisen tylsää, eikä erityisen kamalaa kuitenkaan. Kaikki on hyvin, kaikki on hienosti, hyvä tyttö.

Tänä iltana yksinäisyys yrittää tulla viereen ja kietoa käden vyötärölle. En huoli sitä. Lähden siskolle syömään jäätelöä.