Sairastaminen on sisäänpäinkääntyneisyyden aikaa. Kaikki ajatukset pyörivät vain omassa navassa. Miltä nyt tuntuu? Onko poskionteloissa enemmän painetta kuin eilen? Nyt on eri sierain tukossa kuin äsken. Maistuuko ruoka? Pitäisikö ottaa päiväunet? Jaksaako huomenna töihin? Montako tuntia olen nukkunut tänään? Niska on mennyt jumiin yön aikana. Olenko juonut tarpeeksi? Tähän itseeni keskittymiseen sopi hyvin myös se, että harpoin tänä aamuna (aamuna? niin siis keskipäivällä) Cameronin kirjan loppuun. Kirjassa oli paljon sellaista, mikä vaikutti ja paljon sellaista, mikä ei tuntunut missään. Yritin pohdiskella heikosti omaa luovuuttani, omaa intuitiotani. Ajatukset alkoivat ihan hyvin, mutta tuupertuivat flunssaan aika pian.
Söin aamiaista tuossa puoli kahdelta. Eilistä pakastepizzaa ja pari kasvispihviä. Kuinka gourmeeta ja aamiaismaista. Nyt syönnin jälkeen väsyttää taas, mutta pitäisi jaksaa laittaa pyykit kuivumaan.
Viime viikolla kirjoitin raakatekstiä ja raakatekstistä seuraavan kreikkalaisen. Järjestyksessään Pii. Jätin Omikronin pois välistä, se ei kuulostanut hyvältä novellin nimeksi. Mietin tänään Cameronin äärellä Piitä ja omaa kirjoittamistani. Sitä, että olen alkanut vierastaa sanamuotoa "haluan oppia kirjoittamaan paremmin" tai "haluan tulla paremmaksi kirjoittajaksi". Nuo eivät tunnu relevanteilta asioilta. Relevanttia on se, että saanko kirjoitettua Piin sellaiseksi, millainen mielikuva minulla siitä on päässäni. Onnistunko välittämään ajatukseni ja tunteeni tekstiin. En tiedä, onko sillä mitään tekemistä "parempana" olemisen kanssa. Haluan vain kirjoittaa tekstin mahdollisimman lähelle sitä kyseisen tekstin ideaalia, joka minulla on mielessäni. Eikä onnistuminen välttämättä tee tekstistä yhtään sen "parempaa", ainostaan sellaisen, minkälaiseksi olin sen ajatellut.
Kun tajusin ensimmäistä kertaa ihan konkreettisesti, että "parempi" ei ole paras sana siihen, mihin tähtään, hämmennyin hiukan. Ettenkö halua kirjoittaa parempaa tekstiä? Tottakai haluan, mutta - "parempi" kuulostaa niin jäykältä. Siltä, että joku pystyy sanomaan absoluuttisesti, mikä on hyvää ja mikä ei. En oikein tiedä itsekään, mitä yritän sanoa. Ehkä jotenkin sitä, että minusta tuntuu niin kuin olisin saanut ajan mittaan hippusen itseluottamusta lisää. Tuntua siihen, että tiedän, mitä kohti olen pyrkimässä. Tuntua siihen, miten haluan kirjoittaa.
* * *
Ehkä nämä epämääräiset ajatukseni ovat vain kaikuja, jotka eivät mahdu rään täyttämiin poskionteloihini ja kimpoilevat siksi aivoissa edestakaisin aiheuttaen omituisia ajatusketjuja. Sitäpaitsi kello on melkein puoli kolme ja minä olen vasta herännyt, kutakuinkin. Ei aamutuimaan voi olla kovin skarppi.
2 kommenttia:
Tää oli niin osuva postaus. Flunssa mullakin ja painetta otsassa, töissä olen silti käynyt.
Korjailin tänään erästä novellia laitan sen kritiikki blogiin heti kun olen kritisoinut sen sun novellisi. Luultavasti lähiaikoina. Joo, myönnän tämä kuulostaa jo aika säälittävältä.
Toi on niin hyvä ajatus että ketä varten mun on tultava paremmaksi kirjoittajaksi ja kenen rakkautta mä sillä täydellisyyteen pyrkivällä hiomisella haen.
Hioin aamulla yhtä novellia jota on kritiikibligissa käsitelty ja tuntui että sain siihenkin taas jotain pientä parannusta. Eräs viime keväänä kirjan julkaissut työkaveri halusi ehdottamasti lukea mun novelleja ja annoin sitten sille kolme parhaasta päästä olevaa. Äärimmäisen mielenkiintoista kuulla millaisen vaikutuksen ne tekevät häneen.
Pitäisi päivittää omaakin blogia en ole ollenkaan jaksanut. No onneksi olen sentään kirjoittanut vähän muuta ja rohkeus alkaa taas riittää siihen että luen vanhoja novelliaihioita ja haluan tehdä niille jotain.
Aina kun uskallan kirjoittaa, tajuan miksi olen siihen joskus ajautunut. Saan suunnatonta tyydytystä oikein löydetyn sanan kauneudesta ja jos niistä vielä saa toimivan lauseen, edes yhden, niin eihän sitä iloa voita juuri mikään.
Moi Karpalo! Minun piti kamppailla omantunnon kanssa että jäin viime perjantaiksi kotiin. Miten se on aina niin vaikeeta, vaikka tietää, että tautisena töissä on ihan turhaa ja työn laatu huonoa. No, tänä aamuna kävin lekurilla ja ilmeisesti en vaikuttanut ihan täysikuntoiselta, koska määräsi tämän ja huomisenkin vielä saikkua. Ja kasan tabuja. Joten aamiaiseksi mätin pilleriä toisen päälle ja kun siihen lisätään vielä astmalääkkeet niin pelkkää kemikaalia koko nainen!
Kiva, että saadaan pian tekstiblogiin uutta luettavaa - odotan jo innolla :).
Jotenkin tuo parempi-ajatus kirjoittamisessa liittyy minulla kirjoittamisitsetuntoon. Ei siihen, että "olen törkeen hyvä" vaan siihen, että jotenkin luottaa, että jos saan tekstin sellaiseksi kuin haluan, tai edes lähelle, olen tyytyväinen lopputulokseen. Ja tuntuu siltä, että monesti, kun olen itse tyytyväinen, muutkin pitävät tekstistä. Ja se "parempi" - se on niin tyly sana. Ainahan voi olla parempi ja silloin ei ole mihinkään tyytyväinen. Ja kuitenkin pitää pystyä olemaan sen verran tyytyväinen itseensä, ettei aja koko ajaan itseään eteenpäin, vaan voi pysähtyä taputtamaan päähänkin välillä. Eikä siis taputtamaan halolla, vaan lempeällä kädellä.
Kerrohan sitten Karpalo johonkin, että millaista palautetta saat tuolta työkaverilta!
Mitä sanoit kirjoittamisen ilosta ja palkitsevuudesta, on ihan totta. En minä saa mistään sellaisia kiksejä kuin kirjoittamisesta. Siksi kai sitä jatkaakin.
Lähetä kommentti