Olen miettinyt tänään taas syntyjä syviä. Ne, jotka ovat lukeneet blogiani ennenkin, eivät ylläty seuraavasta tekstistä lainkaan. Pahoittelen yllätysten puuttumista, mutta levysoittimeni on juuttunut toistamaan yhtä ja samaa kohtaa ja etenkin näin lomanjälkeisenä maanantaina tuo vanha virsi soi aikasta lujaa. Virren kertsi menee tietenkin näin: "Oi miksi työt mua vainoaa, kun yhtä ja ainoaa kohti haluan tietäni kulkea, vaan joku kokee ovea eestäni sulkea." Tai jotain...
Kyllä kyllä kyllä, ymmärsitte oikein. Ne työt, se kirjoittaminen, niiden yhteensovittamisen vaikeus. Tai ehkä enemmänkin ahdistus ja ihmetys siitä, että ylipäätään pitää päivänsä kuluttaa töissä, mistä kyllä saa rahaa, mutta ei mitään muuta, ei etenkään mielenvirkistystä, kiksejä, onnistumisen tunteita tai onnellisuutta. Huoh.
Muutama viikko sitten hekumoin tulevalla ja nyt jo ohitetulla lomallani ja kertasin sitten tätä lomaa seuraavat lomani todeten, että niitä odotellessa. Keskustelukumppanini sanoi, että ei sen pitäisi noin mennä, että lomasta toiseen, että se on ihan väärin. Minä en osannut sanoa mitään. Ajattelin vain, että niin, ei sen pitäisikään mennä näin, mutta kun se vaan menee. Enkä juuri nyt voi asialle mitään. Että shit happens ja pitää vain yrittää kestää.
Joskus kestäminen vain on hankalaa. Niin kuin tänään, kun takana on rentouttavan lomaviikon jälkeen ensimmäinen työpäivä ja saldona valtavan uupunut pää. Ja kiukustunut stressimaha. Tuntuu, että se "oma elämä", kokonainen sellainen, eikä vain varastetut hetket, on aika kaukana. Asiaa ei yhtään helpota se, että (en tiedä kerroinko jo?) muutama viikko sitten pomo torppasi ensi syksyn virkavapaasuunnitelmani. Tai no, neljä viikkoa pystyn ehkä olemaan pois töistä, mutta en sitä melkein neljää kuukautta, mistä uneksin. Ja vaikka tiedän, että voin ehkä keskustella pidemmästä virkavapaasta ensi keväälle, sinne on vielä vuosi. Ja minä kun toivoin, että jo ensi syksynä... mutta ei auta.
Ollaanpa sitä tänään synkkiä, sanoisi entinen varis. Mitäs positiivista päivään kuuluu? Kolme sivua raakatekstiä. Kirjoittamisen ajattelemista. Se minut kai niin synkäksi sai, kun muistin taas selvästi, millaista voisi olla ja millaista ei ole.
Syön lakua. Brunbergin lakua. Mahani tuskin arvostaa sitä, mutta mieleni kyllä sitäkin enemmän. Voisin ottaa hiukan lentokentältä ostettua suklaatakin. Se nostaa serotoniinitasoa. Sitä odotellessa.
4 kommenttia:
Niinpä! Kiitos jakamisesta. Helpottaa lukea samoinkokevan ajatuksia. Ihan samoja asioita pähkään täällä. Olen valmis myymään kodin ja muuttamaan pelkistettyyn ja minimalistiseen kuin myös omavaraistalouteen, kunhan saisin kirjoittaa ja elää näköistäni elämää -- mutta perhe jurmuttaa vastaan, arvatenkin.
Katja
Yritetään jaksaa.
Katja - tsemppiä sinne. Voin kuvitella millaisessa ristitulessa olet (oma itse ja muut) kun on perhe. Itselläni on vain minut, jota pitää ajatella, ja silti välillä on vaikeaa. Se omannäköinen elämä, itselle rehellisenä oleminen, hitsi että se on välillä vaikeaa.
Tänä iltana olen tsempannut erästä ihmistä hänen horjuessaan elämänmuutoksen kynnyksellä, ehkä. Sain siitä voimaa itsellenikin, hetkeksi ainakin. Voimaa uskoa siihen, että muutokset ovat mahdollisia ja että minäkin pärjään. Samaa toivorikasta oloa sinulle myös! Kyllä se tästä - ja pääasia, että voi kirjoittaa, jos ei 24/7 niin ainakin sen verran, että teksti liikkuu ja oma pää pysyy kasassa, ja voi tähdätä sitä enempää kohti. Kyllä me pärjätään. Jotenkin :).
Aamulla menin pari tunia ennen töiden alkua työpaikalle, jotta ehdin kirjoittaa edes vähän. Todellista kirjoitusaikaa tuli vähän reilu tunti,eikä siinä ajassa ehdi tulla kuin vihaiseksi, mutta kun työ on siinä vaiheessa että loppu jo häämöttää ja n.3/4 osaa tekstistä on kasassa, niin kuvittelee että voisi noilla tunnin pätkillä saada sitä eteenpäin.
Pääsiäisviikkoa odotan. Edes muutama vapaapäivä peräkkäin.
Karpalo - minä kirjoitin tänään kolme sivua raakatekstiä ja korjausluin Gamman. Huikea sato, eikö ;)? Ei sitä ilmeisesti auta muuta kuin raapia kasaan niitä vähiä hetkiä, joita on tarjolla. Minun pitäisi ilmeisesti buukata ne pari jäljellä olevaa lomapäivääni ja alkaa odottaa niitä. Kahden päivän kirjoitusvapaa siis. Sitä odotellessa. Ja samalla kun odottaa, pitäisi osata eläää tätä hetkeä ja kirjoittaa nyt ja nauttia siitä.
Lähetä kommentti