Tauti ei etene edelleenkään. Tänään olen kuitenkin ollut hiukan pirteämpi. Olen onnistunut lukemaan muutakin kuin Stieg Larssonia. Mistä pantakoon merkille, että kakkoskirja oli parempi kuin ykkönen, juonellisesti, mutta kyllä minua silti häiritsee suunnattomasti se, kuinka huonosti ne on kirjoitettu, molemmat. Voi sitä kliseisten ilmaisujen määrää! Jos olisin saanut euron jokaisesta bongaamastani kliseestä... No joo.
Olen siis lukenut. Julia Cameronia lähinnä ja hiukan Helvi Hämäläisen Valittuja runoja (Södikan pokkari). Cameron osui. Onnistuin lukemaan Tyhjän paperin lumoa ollessani kaikkein eniten tolkuissani tässä päivän mittaan, ja sen jälkeen ajattelin. Välillä on ylipäätään ihan hyvä maata sohvalla ja ajatella.
Tänään Cameronista osui kohteeseensa luku "Why don't we do it in the road". Siinä puhutaan kirjoittamisesta demystifioinnista, kirjoittamisen pelosta, yksinkertaisesta kirjoittamisesta. Kirjoittamisesta viettien varassa. Siitä, ettei kirjoittamisen tarvitse olla hienostunutta ja paperinmakuista ja arvokasta, vaan se voi olla kotoisa kourallinen kosteaa multaa kädessäsi, kikatus. Ehkä kyseisessä luvussa puhutaan etenkin oman, iloisen ja vapautuneen kirjoitusrutiinin löytämisestä. Osui ja upposi, aiheutti assosiaatioita, houkutteli ajattelemaan asioita.
Vapautunut on päivän sana. Salliva, iloinen, vapautunut. Ei-niin-vakava.
Olen koko kesän miettinyt kirjoittamistani. Sitä, kuinka tiedän kirjoittavani kyllä hyvin, mutta jotenkin pysyn "annettujen" aitojen sisäpuolella. Siellä, missä olen "sellainen niin kuin minun pitääkin olla". Siellä, missä olen tarpeeksi jonkunlainen ollakseni uskottava. Jotta minut hyväksytään. Tietyllä tapaa. Onnetonta.
Näkymättömästä aidasta voi tulla ongelma. Ilman aitoja kirjoittaisin syvemmältä. En käytä sanaa "paremmin", koska en tarkoita sitä. On totta, että jos kirjoitan syvemmältä, uskon teksteistäni tulevan parempia, mutta se ei tavallaan ole se pääpointti. Pointti on kirjoittaa syvältä. Ottaa kansi pois kaivon päältä, niin että sieltä voi ammentaa kaiken sen, joka ulos haluaa tulla, ja senkin, joka ei oikein haluaisi, mutta jonka pitää tulla.
Enkä puhu nyt aihevalinnoista, enkä siitä, että haluaisin kirjoittaa aiheesta, joka pelottaa minua (mitä muut sanovat? jne). Ei, siitä ei ole lainkaan kyse. Kyse on kokonaisuudesta. Siitä, että kahvikupistakin voi kirjoittaa ja voi kirjoittaa niin, että sanat tulevat jostain syvältä. Kahvikupistakin voi kirjoittaa tunnustuksellisesti. Vilpittömästi. Sielunsa pohjasta. Avoimesti. Tiedostamattomasta ammentaen.
Uskon, että kun pääsen ottamaan kannen pois kaivon päältä, löydän kirjoittamiseeni jotain uutta. Sitä jotain. Nimenomaan "sitä jotain". Säröjäkin, tervetulleita sellaisia. Uskon, että voin päästä sinne, syvälle, tai auki, ihan miten sen ajattelee. Se ei ole kuitenkaan pelkästään kirjoittamisen asia, se koskee jollain tapaa myös minua ihmisenä, kasvuani ihmisenä. Mikä kuulostaa tosi pateettiselta kliseeltä (jos saisitte euron joka kliseestä...), mutta kun siltä se oikeasti tuntuu.
Onko tällä mietinnällä mitään lopputulosta? Ei. Korkeintaan toteamus, että olen ajatellut asioita. Olen miettinyt taas kerran sitä, että kirjoittamiselleni tekisi todella hyvää, jos päästäisin irti. Niin kuin Kontakti sanoi: "Yritä unohtaa kirjoittavasi hyvin. Ylipäätään yritä unohtaa kirjoittavasi." Sitä minä tarvitsen - irrottamista. Jotta voin antaa sanojen ja ajatuskuvioiden tulla sieltä mistä ne tulevat, suoraan, yhtään sensuroimatta.
Raakateksti on se, jolla yritän houkutella itseäni päästämään irti. Runojen lukeminen on toinen keino. Luen runoja, näytän itselleni niitä, yritän olla vastaanottavainen kaikille tunne- ja kuva-assosiaatioille mitä ne minussa herättävät. Suorastaan katson mallia: "katso, näinkin voi tehdä, tämä on sallittua; kyllä minäkin saan tehdä ihan mitä haluan, antaa kynän mennä miten se tahto". Ja sitten, raakatekstiä kirjoittaessani, yritän unohtaa itseni; yritän olla ajattelematta, että kirjoitan.
3 kommenttia:
Tarvitset kirjoittamiseen kunnon ravistelua, irtiottoa, ehkä jotakin uutta tilaa, mielentilaa, kontaktia, mitä tahansa, joka ajaa hyppäämään sieltä raja-aitojen sisäpuolelta pois. Tunne on tuttu, sen tunnistaa itsessään mutta toisaalta näkee usein tekstejä, jotka ovat ihan hilkulla, mutta niistä puuttuu se lopullinen heittäytyminen, rentous, uskallus. Ja sitä ei voi opettaa toiselle, se on vain itsestään löydettävä.
Uskaltaminen vaatii rohkeutta. Kaapissa on turvallista olla, sen sisällön tietää ja tuntee. Rohkeus vaatii sisua. Mutta, niiden löytäminen on usein työn ja tuskan takana.
Oletko kokeillut "treenikirjoittamista" siten, että kuljet vihko tms taskussasi kaupungilla, ja tarkkailet rentona ja uteliaana ympäristöäsi. Ja kun löydät yhdenkin asian joka tavalla tai toisella kiinnittää huomiosi tai saa ajatuksesi laukkaamaan tai matelemaan, niin sitten tartut siihen, otat kynän ja kirjoitat kymmenen tai viisi minuuttia. Jatkat matkaasi ja taas tartut kynään. Sovellettua treenikirjoittamista siis. Näistä teksteistä tai niiden kirjoittamisesta, voisi ehkä löytyä tarvittaa ja toivomaasi rentoutta, syvyyttä, laajuutta omiin teksteihisi. Jotenkin. Luulisin.
Itse olen edellä mainittua harjoittanut nyt muutaman viikon. Ja jotenkin on raakatekstiä olemassa, joskin se vaatii vielä sulattelua ja jatkotoimia. Ja valitettavasti se vaatii oman aikansa ja päätöksen siitä, että kuljen jossain "oudossa" paikassa ja kirjoitan. Ei siis siinä tutussa ja turvallisessa lähikuppilassa tai kotona.
Ja kyllä Sinä sen rohkeuden, syvyyden löydät. Usko ääneesi!
lämmöllä,
TdW
Kiitos, Usvazine ja TdW! Mukava huomata, että joku tajuaa, mitä tarkoitan. Usvazinen kommentti tuosta, ettei irrottamista voi opettaa toiselle, on niin totta. Se täytyy vain löytää, ja pahoin pelkään, että se on niitä asioita kirjoittamisessa, jotka pitää löytää yhä uudelleen ;). Pitää yrittää miettiä, mistä voisin löytää tuon sysäyksen, josta puhut, Usvazine. Jostain se löytyy, mutta mistä ja milloin - - kaikkitännehetinyt...
TdW, pitää kokeilla tuota ehdottamaasi treenikirjoittamisen muotoa. Tekee mieli kokeilla myös aamusivuja tämän asian kanssa, jotta pääsisi kirjoittamaan lähellä unta (jollain tapaa ajattelen, että kirjoittaessa ideat ja ajatukset tulevat samasta paikasta kuin unet). Pitää kokeilla viikonloppuaamuisin - arkena ei taida tulla mitään, töihin on muutenkin vaikea herätä.
Luulen, että jos pystyisin palaamaan siihen ajatukseen, että kirjoittaminen on ennen muuta hauskaa, leikki, niin sekin voisi hiukan auttaa. Ei muuta kuin jatkamaan matkaa.
Lähetä kommentti