Tänään kävin korkkaamassa telemark-kauden Serenan säälittävän lyhyissä rinteissä. Ei sillä, oli ihan hauskaa, joskin kylmää, ja löysin itsestäni jotain. Nimittäin keski-ikäisen tädin. Heti kun 10+ ikäiset pojat alkoivat kiilailla hissijonossa, minun päässäni alkoi nalkuttaa täti kasvatusaiheisia ja negatiivissävytteisiä monologeja. En kuitenkaan avautunut lapsosille, vaan aikuisesti (!) ja kypsästi (...) kiilasin takaisin... Eivät onnistuneet ohittamaan minua kertaakaan ;). Että terkkuja vain niille kahdelle yritteliäälle kypäräpäälle!
Äsken jätin jäähyväiset Kaukomatkaajalle. Hiukan ennen kuin erottiin, Kaukomatkaaja pyysi, että pitäisimme jäähyväiset lyhyinä ja itkuttomina. Halasimme siinä vaiheessa pitkään ja antaumuksella. Emmekä itkeneet erotessamme. Emme. En itkenyt myöskään ratikassa matkalla kotiin, mutta mieli oli maassa ja vieläkin on haikea, vaikea olo. Kaukomatkaaja on tärkeä ihminen, hirveän tärkeä. Olemme tunteneet 14 vuotta ja vaikka Kaukomatkaaja on asunut suurimman osan ajasta ulkomailla, yhteys on säilynyt. Ja säilyykin, sitä en huolehdi. Silti on aina vaikea sanoa hyvästejä. Varsinkin nyt, kun Kaukomatkaaja lähtee Uuteen-Seelantiin. Eihän siinä sinänsä ole mitään eroa, onko hän Briteissä vai Uudessa-Seelannissa, kaukana joka tapauksessa, mutta... Ikävä tulee, taas, edelleen. Onnea matkaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti