Lentoon!

En tajua. Menee jakeluun vain pätkittäin ja silloin tuntuu kyllä hyvältä. Mutta silti, vaikea tajuta sitä, että huomenna on viimeinen työpäivä ennen the virkavapaata. Oikeasti. Viimeinen työpäivä jäljellä. Yksi. Ett. One. Un. Uno. Ein. A haon.

Tänään en stressannut töissä. En kiristellyt hampaita enkä hermoja. Joku osa minusta alkaa tajuta ja sanoo koko ajan: "mitä tässä nyt enää, ei tässä ehdi mitään isoa aloittaa". Ne työkaverit, joiden kanssa ei ole enää yhteisiä palavereja, toivottivat hyvää virkavapaata. Se yksi työkaveri, joka tietää yhtä sun toista, pahoitteli, ettei ehditty jutella lainkaan muita kuin työasioita, ja ensin huoneeni ovella ja sitten hississä kyseli kuiskaten, että mitä nyt keväällä, missä vaiheessa kirja on, eikö ole ihanaa kun saan koko kevään tehdä sitä, mitä haluan. Että eikö ole ihana tunne. Ja onhan se, aina kun se vain uppoaa tajuntaan, että saan keskittyä kirjoittamiseen. Flashforward niihin kaikkiin päiviin (ajatuksissani ne ovat aurinkoisia aamupäiviä) kun saan toteuttaa itseäni, tehdä sitä, mikä tuntuu parhaalta. Siinä vaiheessa hymyni leveni jo kasvojen yli, kun sanoin työkaverille, että on, on se, ihanaa.

Ihan uskomatonta, että se kauan ja hartaasti odotettu virkavapaa on kädenojennuksen päässä - että voin jo hipaista sitä. Ylihuomenna, ylihuomenna ihan oikeasti.

Ensimmäiset kaksi päivää (torstai ja perjantai) aion käyttää lomailuun. Siivoan kodin lattiasta kattoon (kuvaannollisesti), tiskaan ja luuttuan ja jynssään kiiltäväksi ja käyn hierojalla. Sitten käyn ostamassa sen irtonäppiksen. Ja ensi maanantaina olen vapaa. Tiistaina. Keskiviikkona. Jokainen päivä sen jälkeen. Huh. Tottakai pelottaa, vieläkin, mutta en myöskään malta odottaa päiviä, jotka ovat minun omiani. Sitä, kuinka kreikkalaiset alkavat elää omaa elämäänsä päässäni ja pää kirjoittaa silloinkin kun käsi ei. Stressin häviämistä. Tasapainoa epätasapainoonkin.

Ihan uskomatonta. Nyt vihdoin. Huomenna töissä viimeisiä silauksia ja smalltalkia ja leikkiä ja laulua ja sitten kaljalle kivoimpien kanssa ja siinä se sitten on.

Niinä hetkinä kun tajuan oikeasti, mitä huomenna tapahtuu, tuntuu niin kuin olisin liitävä lokki, siipien alla olisi hyvä noste, aurinko hohtaisi minusta joka suuntaan ja horisontti niin kaukana, etten oikein erottaisi, missä vesi ja taivas kohtaavat, ja kuitenkin erottaisin, maailman tarkimman viivan niiden välillä.