Maha täynnä, liikunnan raukaisema kroppa, pyykit koneessa, keittiö siistinä. Ja sunnuntaipäivä. Mitä muuta ihminen voi toivoa? No joo, kustannussopimuksen, mutta jos pysytään nyt tässä hetkessä, niin just nyt on aika jees.
Viime viikolla kuulin vanhan totuuden siitä, että naiset jäävät märehtimään ikäviä asioita kun taas miehet tarttuvat ikävyyksiä kohdatessaan toimeen (ts. juovat kännit ja käyvät vetämässä jotakuta turpaan). Päätin jo viikolla, että voisin alkaa vähän miesmäisemmäksi tässä suhteessa (jätetään se känni+turpaanveto väliin) ja huomaamattani toteutin suunnitelmaani eilen. Postattuani tuosta ekasta saamastani hylsystä nousin koneen äärestä ja menin laittamaan ruokaa. En heittäytynyt sängylle märehtimään, kuinka surkeaa elämä onkaan. En, jo ihan siitä syystä, että koska tajusin, että hetken tai kahden kuluttua olen ihan ok, päätin olla sitä heti. Siispä kokkasin. Ja saavutin mielentyyneyden tunnissa. Ei ollenkaan huonoa.
Aina välillä ajatukset karkaavat tietenkin hylsyyn ja käsikirjoituksesta saamaani palautteeseen, mutta ensimmäiset tunnelmat ovat vaihtuneet jonkinlaiseksi suunnitelmalliseksi mielentilaksi. Jopa malttamattomuudeksi. Jopa kirjoitushaluksi. En ole kuitenkaan kirjoittanut; sydän sanoo, että ei ole sen aika nyt. Vielä en voi alkaa muokata Kreikkalaisia uuteen uskoon saamani palautteen perusteella, pitää antaa ajatusten kypsyä ensin. Kuitenkin tiedän jo, mihin suuntaan Tau lähtee, että Eetan loppua pitää rukata, ja niin edelleen.
Eilen kirjoitin, että hylsyt eivät yleensä tule hyvään saumaan. Että on muutenkin hankalaa, kun totuttelee työntekoon virkavapaan jäljiltä, ja sitten vielä tämä. Hetken kuluttua bloggauksestani tajusin, että palautekirje tuli ihan kreivin aikaan; saan jotain muuta ajateltavaa kuin työt. Kreikkalaisten ajattelu tasoittaa kummasti muuten niin työpainotteisia ajatuksia.
Vaikka välillä (nälkäisenä ja väsyneenä) olenkin sitä mieltä, että pidempi breikki Kreikkalaisista olisi tehnyt hyvää, että olisin ansainnut hiukan pidemmän toiveikkuuden hetken (kun kaikki on vielä mahdollista) kuin kuukauden ja mitä, puolitoista viikkoa päälle. Mutta sitten taas, kun on maha täynnä ruokaa ja pesukone jurraa, tuntuu siltä, että kyllä minä saatan jaksaakin aika pian, ja hetken kuluttua ihan varmasti.
En tiedä, onko tämä suht tasapainoinen olo denialia vai olenko oikeasti oppinut jotain tässä elämässä. Enkä minä mitenkään yltiöpositiivinen ole, enkä hyväntuulinen, mutta kuitenkin parempi kuin huonompi mieli. Breikkaan Kreikkalaisista vielä hetken, mutta ajattelen niitä jo. Totun työntekoon ja sitten käyn kiinni ja sukellan syvälle, silmät auki.
4 kommenttia:
Hyvä että tuntuu jo tuolta. Nimittäin et sinä saanut hylsyä, sait uuden mahdollisuuden. Kommentit ja jatkotoivotus tarkoittavat sitä, että kässärissäsi on potentiaalia, ja sitä, että muokkaamalla siitä voi saada tosi hyvän. Siis _tosi hyvän_, eikö niin? Niin hyvän, että monet haluavat lukea valmiin kirjasi. Joten jos teksti tällä hetkellä olisikin tarpeeksi hyvää ylittämään julkaisukynnyksen, se ei välttämättä olisi niin hyvää, että ei jäisi pölyttymään kirjaston hyllyille, ja sitähän kustantaja haluaa välttää, niin kuin sinäkin.
Eli jalkasi on ovenraossa. Sait mahdollisuuden, et hylsyä. Pidä varpaat jäykkänä, niin se ovi avautuu kyllä!
Hippiehurrey - niinhän se on :). Uudet mahdollisuudet eivät vain aina tunnu kauhean hyviltä siltä hetkellä kun ne annetaan ;) - vasta sitten hetken kuluttua.
Ei kannatakaan menettää peliä, tuohan taisi olla vain aikalisä, jolla saat psyykattua seuraavalle jaksolle vielä lisää peliin!
Olen iloinen puolestasi, että sait oikeasti kunnon palautetta. Vaikka on mälsää, että ne eivät ole kovan työsi jälkeen olleet vielä noiden lukijoiden mielestä riittävän valmiita, ne ovat tiellä sellaiksi. Eli teksteihisi uskotaan.
Nyt ei tosiaan kannata antaa periksi.
kenkä - Ihan totta. Nyt vain muhittamaan Kreikkalaisia pään sisällä ja sitten pääsen hommiin. Tulisi vain muistakin kustantamoista pian kommenttia, tietäisi, ovatko ne samaa vai jotain eri mieltä ;).
Rooibos
Lähetä kommentti