Totuus on tarua ihmeellisempää?

Bloggauspurskaus, näemmä pelkään, etten ehdi enää blogata kun menen töihin ;).

Satakieli pohtii postauksessaan hylkäyskirjeen saamista käsikirjoituksesta ja aihe on poikinut hyvää keskustelua. Keskustelun tuoksinassa Satakieli heitti minulle seuraavanlaisen pallon: "Olisikin mielenkiintoista kuulla miten paljon kreikkalaisissa on sinua."

Niin, paljonko omissa teksteissä on itseä ja mitä tarkoitetaan lopulta itsellä? Ovatko henkilöhahmot alter egojani? Ovatko tapahtumat tapahtuneet minulle? Onko teksteihin kätketty "itseys" vain sitä, että tekstit ovat läheisiä minulle, koska ne ovat omia luomuksiani? Paljonko teksteissäni on minua?

Juuret todellisuudessa

Siinä mielessä monilla teksteilläni on juuret todellisuudessa, että hyvin monet pienet yksityiskohdat ovat oikeita, ts. tapahtuneet minulle tai minä olen nähnyt ne. Kyse on siis sellaisista asioista kuin miten valo tulee puunoksien läpi, miltä afgaaninvinttikoira näyttää talviaamuna sillalla, miltä tuntuu kävellä paljasjaloin rappukäytävässä, miltä tuntuu kun joku lähtee pois. En kuitenkaan lisää näitä tällaisia juttuja tekstiini siksi, että ne olisivat erityisen tärkeitä minulle, vaan siksi, että ne sopivat paikalleen sisällön+tunnelman puolesta ja konkretisoivat tekstin, antavat minulle keinon sitoa tarina todellisuuteen. Tällaisesta todellisuuden käyttämisestä puhuvat mielestäni sekä Natalie Goldberg että Julia Cameron. Tekstin todellisuusjuuret saavat lukijankin mielestä tekstin olemaan todellista.

Goldberg sanoo todellisista yksityiskohdista mm. seuraavaa: "It creates a good solid foundation from which you can build." ja "This is what it is to be a writer: to be the carrier of details that make up history - - " (Writing down the bones). Olen samaa mieltä. Plus että on tosi paljon helpompaa kirjoittaa jostain, mitä ei ole itse kokenut, kun joukossa on myös niitä pieniä juttuja, jotka ovat itselle tuttuja.

Minä itse

Henkilöhahmot alter egojani? En tunnusta, en todellakaan. Entä kertojat? Kontakti varoitti minua joskus siitä, että lipsahdan helposti samantyyppiseen kertojaan, sellaiseen melankolisen kauniiseen kertojaan, joka kuulostaa minun alter egoltani. Hmph. En tunnusta tätäkään ;). Ja yritän päästä siitä eroon!

Jos kaikki tekstieni asiat olisivat tapahtuneet minulle...

... olisi minulla ollut helvetinmoinen elämä. Enkä paljon olisi ehtinyt kirjoitella romaani- ja novellikokoelmakässäreitä! Joten ei, tämäkään osa teksteistäni ei ole minua. Pari vuotta sitten sain palautetta, joka oletti, että kaikki, mitä Iotassa oli tapahtunut nuoremmalle päähenkilölle, oli tapahtunut minulle. Kauhistuin. Järkytyin. Ihan vaan siitä syystä, että henkilön, joka palautteen antoi, oli sen tason ihminen, jonka olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Sääntö numero yksi, jonka opin kai jo herraties montako kymmentä vuotta sitten: kirjoittaja ei ole yhtä henkilöhahmojensa kanssa, eikä hänelle ole tapahtunut samoja asioita kuin henkilöhahmoille. Tämä on muuten tietyn kansanosan parissa vaikea läksy opittavaksi, sillä "kaikki, mikä on painettua, on totta."

Minua

Mutta kuitenkin, totta kai Kreikkalaissa ja kaikissa teksteissäni on paljon minua. Ne ovat tulleet minusta, tai ainakin minun kauttani. Minä olen niitä viilannut ja höylännyt päiväkaudet, pähkäillyt, kirjoittanut uusiksi. Niiden takia minä olen ollut epätoivoinen ja seitsemännessä taivaassa. Jollain tapaa ne ovat osa minua, eikä niinkään, että minä olisin osa niitä.