May the Force be with you

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kreikkalaisista, pitkästä aikaa

Lueskelin läpi sen meilin, jonka sain Kustantamo Ykköseltä heti toukokuussa Kreikkalaisten lähettämisen jälkeen. Palaute muodostuu kahdesta palautteesta, itse kustannustoimittajan sekä talon harjoittelijan antamasta. Joitain novelleja molemmat nostavat esille, mutta hiukan eri tarkoituksessa. Molemmat tykkäsivät Tausta, mutta siinä, missä kustannustoimittajan mielestä se jää vajaaksi, eikä aiheesta oteta kaikkea mahdollista irti, harjoittelijan mielestä se on valmis. Kustannustoimittajan mielestä myös Rho jää vähän kesken, vaikka onkin muuten valmiinoloinen, mutta harjoittelijan mielestä se on aivan raakile. Eli vähän samaa suuntaa, mutta kuitenkin hiukan eri mielipidettä.

Kieltä molemmat kiittävät kauniiksi ja luontevaksi, vaikkakin kustannustoimittaja varoittaa Pii-novellin patetian vaaroista. Myönnän - Pii on tarkoitettukin pateettiseksi, mutta hyvällä tavalla ;). Harjoittelijan mielestä Piin kieli ei lipsahda liian pateettiseksi sentään.

No, pikkuasioista viis, molemmat ovat sitä mieltä, että kaikki tekstit eivät toimi yksittäisinä novelleina tarpeeksi hyvin. Kustannustoimittaja toivoo jotain, joka johdattaisi hiukan samanlaiset novellit paremmin eri urille. Hän mainitsee, että tuntuu kuin tekstit olisivat valmiit karkaamaan omille teilleen, ja että sinne ne pitäisi päästääkin, vaikka sitten kokonaisuus hiukan säröilisikin.

Siinä se tuli: särö. Sitä ovat monet palautteenantajat minulta pyytäneet teksteihin. Ettei ole liian sievää, sisäsiistiä. Minulle särön saaminen Kreikkalaisiin on iso haaste, joka vaatisi sen, että saisin sukellettua syvemmälle kirjoittamisen veteen kuin missä nyt liikun. Jos nyt sukellan 30 metrissä, niin minun pitäisi päästä 40 metriin löytääkseni ne tarpeelliset säröt. Ja kun sukeltaa, on vaikea mennä vielä syvemmälle, sillä ei ole mitään, mitä vasten ponnistaa. Siltä se tuntuu.

Ja Kreikkalaiset, minun kreikkalaiseni. Tulee paha mieli, kun ajattelen, kuinka vähän minulla on ollut niille aikaa tänä syksynä; ei yhtään. Ja kun ajattelee sitä, että uudelleenkirjoittaminen ei oikeasti veisi kovin paljon aikaa, jos siihen vain pääsisi käsiksi. Ja sen sijaan, että järjestäisin itselleni aikaa, jotenkin, minä makaan sohvalla, mittaan kuumetta ja voin huonosti, päässä pumpulia. Ei, elämässä ei saa aina sitä, mitä haluaa.

4 kommenttia:

Katja Kaukonen kirjoitti...

Auttaisiko avoin loppu luomaan säröä? Tai jokin yllättävä käänne? Tai detaljina jokin merkillisyys, jota ei selitetä?

On tavallaan vaikeaa, kun saa kahdelta ihmiseltä palautetta. Toisaalta se helpottaa, tajuaa miten subjektiivista lukeminen aina on. Minäkin sain kahdelta kommentit. Korjasin omaa tekstiäni siten, että vasemmalla oli yhden kommentoima versio ja oikealla toisen. Minä istuin niiden välissä, yritin tehdä synteesiä, kirjoitin. Hankalaahan se on ja aikamoista preparoimista. Mutta samalla siinä oppii. (Ja pähkää, miksi toista ärsyttää jokin lause tai sana ja toinen ei noteeraa mitenkään.)

-- mutta hoida se X&*¤#:n tauti ensin pois päiviltä ennen kuin alat kirjoittaa. Toipumista!

(Odotan, koska se on täällä, kun aina samaan aikaan sairastamme. Nyt on sellainen sopiva stressi-/turhautumisrupeama taas, että ihme, jos ei kohta rävähdä jokin virus kimppuun.)

Rooibos kirjoitti...

Katja - toivottavasti et saa tätä tautia! Pysyttele siellä vaan terveenä! Tuo säärö on maailman vaikein asia (ehkä). Luulen, että minun pitää lähteä etsimään sitä yksityiskohtien kautta, niin olen saanut sen joskus onnistumaan. Kaikkiin teksteihin sitä ei voi käyttää, mutta joihinkin. Kun vaan olisi aikaa - tuntuu välillä, että olisipa aikaa innostua, niin kyllä se siitä.

Juliana kirjoitti...

Tsemppiä säröjen hakemiseen! Muistuttaa niistä hetkistä muussakin elämässä, kun tietää että joku ei tietystä näkökulmasta ihan toimi mutta aika kuluu eikä vaan valkene miksi. Kirjailijaelämän tuntuu aika raadolliselta - täytyy olla kamalasti rohkeutta, jos haluaa tulla julkaistuksi - ottaa omansa ja tarjota muiden koettavaksi. Tuntuu helpommalta pysyä omilla mukavuusalueillaan ja märehtiä noitä säröttömyyksiä ihan yksin, pimeässä. (Mutta niin ei koskaan kasva.) Joten tsemppiä!

Rooibos kirjoitti...

Kiitos Juliana! Säröjä hakemaan - toivottavasti matkalla säästyy itse pahimmilta säröiltä :).