May the Force be with you

lauantai 12. tammikuuta 2013

Viimeinen voitelu

Olen vähän mietiskellyt. Hyvin vähän, sen verran, että voin sanoa, että ajatukset ovat vilahtaneet aivojen läpi tai ainakin vierestä. Muutaman kerran olen yllättänyt itseni pohtimassa otsa kurtussa, että miksen ole yhä ihan maissa uudenvuodenaattona saamani hylsyn takia. Miksi ylipäätään tokenin siitä niin pian? En tiedä. Olen ehdottanut vastaukseksi sitä, että olen yhä denial-tilassa, tai sitä, että osasin sen arvatakin. Tai sitä, että lopultakaan hylsyssä ei ollut mitään uutta auringon alla. En oikein tiedä. Ja nyt, kun kerron siitä jollekulle tutulle, tuntuu, kuin aikaa olisi kulunut jo vaikka kuinka. Niin kuin koko hylsy ei sittenkään olisi koskettanut minua. Se tapahtui niin kauan aikaa sitten. Hmm.

Grafomaniassakin on mietitty hylsyjä. Mielenkiintoisia puheenvuoroja. Hyvä muistutus siitä, että hylsyily ei lopu, vaikka saisikin kirjan tai kirjoja julki.

Mitä muuta olen miettinyt kuin hylsyjä? Sitä, mitä tuo uudenvuodenhylsyni sai aikaan. Ihan kuin se olisi vapauttanut minussa jotain. Olen kirjoittanut Uutta Juttua sen jälkeen (ja muutama päivä sitä ennenkin, että sinänsä) hirveällä höökillä. Oliko se hylsy merkki minulle, että saan keskittyä nyt johonkin muuhunkin kuin Kreikkalaisiin? En tiedä. Haluaisin kirjoittaa. Etenkin Uutta Juttua, mutta myös muuta. Ihan mitä vain. Kunhan voisin kirjoittaa. Tosin juuri nyt en kykene. Olen onnettoman väsynyt. Alkuvuoden olen lähinnä maannut sängyssä jonkun taudin vieressä, enkä ole kai vieläkään ihan kuivilla siitä. Aiheuttaa väsymystä.

Sen verran ehkä kuitenkin jaksan, että hörpin hiukkasen punkkua (eilen avatun pullon jämät, eihän sitä voi päästää pilaantumaan) ja muutan aavistuksen verran Kreikkalaisten koostumusta ja laitan sen menemään vielä pariin kustantamoon, sen uusimman, lokakuisen version siis. Sitten sekin on tehty, ja voin keskittyä kaikkiin uusiin juttuihin ihan täysin.

3 kommenttia:

vaarna kirjoitti...

Tärkeintä on yrittää! Minä en ole vielä eläessäni tarjonnut mitään kirjoittamaani kustantamoon (se on kyllä tulevaisuudessa aikeena).

Niin kauan kun takaisinpäin ei kuulu mitään jää mieleen vain toivo ja pelko ja ne voivat viedä keskittymisen täysin, vaikkei asialle voisikaan mitään. Kuvittelisin, että odottaminen on pahinta.

Ehkä siis vastauksen saaminen, vaikkei se olisikaan mieluinen, on eräänlainen katharsis?

Onnea uusille projekteille! Vaikkei hylsyistä mitään muuta oppisi, niin taidot ainakin kehittyvät koko ajan. Monen ammattilaisen ensimmäinen julkaistu teksti ei todellakaan ollut se ensimmäinen kustantamoille tarjottu paketti. ;)

Paula kirjoitti...

Kirjoitin jo kommentin ja sitten täbini söi sen, joten tässä jokseenkin uudestaan.

Kuulen nyt ensimmäistä kertaa viime vuoden tylystä lopusta. Ikävää, mutta ihailen sitä kepeyttä, jolla pystyt siihen tällä kertaa suhtautumaan! On upeaa, jos se todella on sinut vapauttanut. Toivottavasti kynä kulkee.

Mulle on tippunut yksi hylsy. Pitäisi varmaan kirjoittaa siitä. On se ihme, minkälaisia monenlaisia mietteitä yksi kirje, jota osaa odottaa ja jonka tietää saavansa, saa silti aikaan kirjoittajarievussa.

Toivon Kreikkalaisille paljon myötäisiä tuulia ja uusille aluille myös pulleita purjeita!

Rooibos kirjoitti...

Vaarna: Siinä olet kyllä oikeassa, että se iänikuinen odottaminen syö naista, joten voi olla, että varmuus ylipäätään oli hyvä asia. Ehkä siksi hylsy meni suhteellisen kevyesti ohi - eipähän tarvitse enää stressata, että mikähän vastaus tulee. Nyt voi sitten tosiaan keskittyä kirjoittamiseen odottamisen sijasta.

Paula: Sinullekin hylsy, miten ikävää. Tsemppiä sen aiheuttamaan tunnelmaan - ja kirjoita siitä ihmeessä blogiisi, olisi mielenkiintoista kuulla sinun ajatuksiasi hylsyn päältä. Hylsyjä tulee, mutta onneksi emme lannistu niistä, vai mitä :)? Kirjoitusiloa ja -valoa sinne!