Kommentoin tuossa männä päivänä Markon blogissa sitä ilmiötä, että pää kirjoittaa, vaikka käsi ei kirjoittaisi. Siis siitä, että vaikka ei ole aikaa kirjoittaa, pää työstää tekstejä. Valittelin kommentissani sitä, että minun pääni ei kirjoita nykyään. Kirjoitettuani kommentin olen miettinyt päätäni ja sen kirjoittamista.
Kirjoittava pää on se, mihin pyrin. Haluan elää sellaista elämää, että pääni pystyy työstämään tekstejä silloinkin kun en istu kynä kädessä tai läppärin ääressä. Mutta niin kuin Marko kirjoitti, osaamme tukahduttaa mielikuvituksen puheen. Osaamme. Osaammeko? Ehkä se on osaamista, ehkä itsesuojeluvaistoa, jotakin. Tai aivojen alikäyttöä - sitähän sanotaan, että ihminen käyttää aivoistaan vain kymmentä prosenttia, eli ehkä en vain osaa antaa mielikuvituksen puhua silloin kun on paljon muutakin ajateltavaa. Oli miten oli, ainakin stressi, työkiireet ja -ahdistus sekä negatiivisten tunteiden ylitarjonta vähentävät tai estävät päätäni kirjoittamasta silloinkin kun minä en kirjoita.
Pää ei kirjoita myöskään silloin, jos käsi ei kirjoita. Tarkoitan tällä sitä, että jos en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään tai ajatellut kirjoittamista aktiivisesti, on epätodennäköistä, että alitajuntanikaan keskittyisi kirjoittamiseen. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän pääkin kirjoittaa. Mitä enemmän on molempaa kirjoittamista, sitä tasapainoisempi on olo.
Tämä loppuviikko on kiireinen, mutta ensi viikolla (ja tämä ei ole sitku-ilmiö - sitku on aikaa, sitku on ens viikko...) minulla on taas aikaa kirjoittaa. Ajatella kirjoittamista. Antaa pään kirjoittaa. Toivottavasti se onnistuu.
3 kommenttia:
Just noin se on. Muistan, miten onnellinen olin kun pääsin äitiyslomalle aikoinani. Ei harmittanut, että jäin pois määräaikaisesta työstä ja ettei ollut tietoa jatkosta. Tiesin sen tarkoittavan = aikaa kirjoittaa. Onhan sitä tässäkin saanut tehdä töitä, että sitä aikaa olisi, mutta äitiys on niin erilaista työtä kuin opettajuus, ikirjoittava pää on läsnä aika vahvasti (minä olin sellainen ope, joka katsoi kaihoisasti ikkunasta ulos siinä missä oppilaatkin - en ehkä huomannut edes naamioida ilmettäni - mietin mitä ihmettä tein sen laatikon sisällä, kun olisin voinut olla jossakin vapaudessa kirjoittamassa).
Näetkö unia tai muistatko niitä/kirjoitatko talteen? Minulla unimaailma on sitä kirjoittavan pään aikaa myös. Sieltä on tullut monenlaista matkaan. Kaikenlaiset matkat, pienetkin siirtymiset, joissa on pakotettu joutilaisuuteen ja tylsyyteenkin, avaavat myös päätä.
Kiireettömiä hetkiä!
Mulla kävi niin tyhmästi että se tilaamasi kirja unohtui perjantaina reppuun eikä siis olekaan vielä postissa. Laitan sen huomenna laatikkoon joten uskoisin että saat sen jo tiistaina tai keskiviikkona viimeistään.
Karpalo
Katja: ihana kuvaus sinusta opena :). Minä olen joskus samanlainen toimistotyöläinen, mutta joskus kun tuijotan ulos työhuoneen ikkunasta, epätoivo on parempi sana kuin kaiho... Tänä aamuna ihan siedettävää, mutta enpä tiedä miten tuo loppuviikko sujuu. Kirjoittava pää on myös sellainen olotila, jota todellakin kaipaa kun sitä ei ole.
Karpalo: ei hätiä mitiä, pääasia, että tulee joskus :)
Rooibos
Lähetä kommentti