Olen yrittänyt kirjoittaa joka päivä raakatekstiä. Edes suunnilleen joka päivä. Kolme sivua on se määrä, jolla yritän pitää itseni käynnissä. En ole lukenut tai uudelleenkirjoittanut kreikkalaisia, vaikka pitäisi. Yritän tänä viikonloppuna, yritän.
Välillä onnistun vajoamaan onnelliseen ajattelemattomuuden tilaan, jossa kirjoitan ne kolme sivuani, enkä ajattele mitään sen syvällisemmin. Monina päivinä kuitenkin pääni sisällä istuu joku, joka kysyy, onko tämä tärkeää. Tiedän, että on. Tiedän, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä. Pahoina päivinä en kuitenkaan tunne sitä lainkaan. Tiedän, mutta en tunne. Tiedän myös, että tulen tuntemaan, kunhan tämä jäytävä epäilys jättää minut rauhaan. Vaikka tiedänkin, että järkiinnyn tästä varmasti pian ja muistan taas munaskuissa asti, mikä on tärkeää, nämä ajatukset kauhistuttavat. Se, että tajuan kykeneväni ajattelemaan näin, ja muka aivan vakavissani. Varmuuden hetket ovat niin lyhyitä, todellisuus niin kaukana. En saa otetta.
Pelosta tekee vielä suuremman se, että kaikki mitä voi ajatella, voi toteutua. Siis jos puhutaan negatiivisista asioista. Kaikki voi toteutua. Ajatuskin kammottaa - että voisin oikeasti unohtaa tärkeät asiat - että voisin unohtaa minut.
Positiivisten asioitten kohdalla homma menee juuri toisin päin: jos fantasioin pitkään jostain asiasta, jos visioin kaikki mahdolliset tavat kuinka se voi tapahtua, se ei tapahdu, koska mikään ei tapahdu niin kuin olet sen kuvitellut tapahtuvan. Kun kaikki tavat on kuviteltu ja vaihtoehtoja ei ole enää jäljellä, asiat jäävät tapahtumatta.
Tässä keskellä minä, yritän olla ihan hiljaa, kirjoittaa ne kolme sivuani, edes, toivoen ettei paha ajatus huomaa minua.
Koskaan tämä ei ole kestänyt näin pitkään, tuntunut näin vaaralliselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti