Joskus se, että ihmiset lokeroivat sinut, on ihan valtavan raivostuttavaa. Niin kuin esimerkiksi luokkakokouksessa, jossa sinut lokeroidaan samaan laatikkoon, jossa olet ollut joskus silloin kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten, ja johon et enää mahdu ilman että polvet ja päälaki kolhiutuvat lootan reunoihin kivuliaasti.
Eilen minua lokeroitiin. Lokeroin myös itse itseäni. Olin taas se humanisti, joka olen aina siinä porukassa ollut. Kesken kaiken ylleni tulvahti turvallinen ja rauhallinen olo. Oli ihan taivaallista olla siinä omassa lokerossa, tietää, mikä on. Tuntea, mikä on. Äkkiä muistin taas kaiken, mikä merkitsee, ja halusin sitä niin, että kipeää teki. Se tuntui hyvältä kaiken alkuvuoden kärvistelyn jälkeen. On ollut kerettiläisiä oloja ja ajatuksia, en ole osannut haluta sitä, mitä tiedän haluavani. Ja sitten, eilen, ihan tuosta noin vain ja jotenkin yllättävässä seurassa solahdin siihen omaan laatikkooni, itseni muotoiseen. Toivon kovasti, että nämä tunteet eivät lähde pois, vaan ovat osa ajatusten parantumista. Nyt ainakin tuntuu siltä, että kuljen oikeaan suuntaan: muistan taas, mitä haluan. Tai muistanut olen kyllä koko ajan, mutta nyt alan myös tuntea sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti